sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Miksi kotisynnytys?


Perheemme nuorimmainen, nyt neljän kuukauden ikäinen tyyppi,  on syntynyt suunnitellusti kotona lokakuussa. Synnytys oli ihana. Mutta miksi ihmeessä kukaan haluaa synnyttää kotona? Tässä vähän pohdintaa aiheesta. Meidän perheellemme tämä oli juuri oikea ratkaisu.


Aluksi voisin mainita nämä perusjutut, jotka eivät ole vastaus kysymykseen:


Jännityksen hakeminen
Riskin otto
Turvallisuudella leikkiminen
Se että kuvittelisi näin olevansa jotenkin muita parempi ihminen tai äiti
Elämyksen hakeminen itselle

Yllämainitut kun taitavat olla seikkoja, asioita, joita perheet, jotka ovat valinneet kotisynnytyksen, saavat kuulla, tai joita heistä yleisesti puhutaan.

Kotisynnytystä suunnitellessa yleisesti suositellaan, että äiti olisi matalan riskin synnyttäjä (mm. perusterve, yksisikiöinen raskaus, täysiaikainen vauva), ja että sairaalaan olisi lyhyehkö matka. Kotisynnytyksien turvallisuudesta on olemassa tutkimuksia, joissa todetaan kotisynnytyksen olevan yhtä turvallinen kuin sairaalasynnytys, kun aiemmin mainitsemani ehdot täyttyvät.



Miksi siis synnytin kotona?


Synnytysrauha. Edetäkseen synnytys tarvitsee tiettyjä hormoneja. Nämä hormonit eivät pääse kunnolla toimimaan, jos äiti, synnyttäjä pelkää, kokee toistuvia keskeytyksiä tai muuta. Itse koin, että kotona minulla on turvallisin olo synnyttää.

Rutiinitoimenpiteet. Sairaaloissa tehdään monia asioita vain varmuuden vuoksi, tai siksi, että niin on tapana tehdä juuri kyseisessä sairaalassa. Rutiinitoimenpiteet eivät kuitenkaan aina perustu uusimpiin tutkimustuloksiin, tai tutkittuun tietoon ylipäätänsä. Tästä kertoo esimerkiksi Suomessakin monenkirjavat käytännöt, jotka vaihtelevat ihan vain synnäristä toiseen. Ja toki myös kaikki kätilöt ovat ihmisiä, ja siksi erilaisia. Asiakkaan kohtaaminen ja toimenpiteet voivat vaihdella myös työntekijän näkemyksen mukaan.

Toimenpiteiden oravanpyörä. Synnytyksessä interventiot, synnytykseen puuttumiset usein johtavat aina seuraavaan puuttumiseen. Sairaalassa se onkin ihan ok, koska siellä on jatkuva sektiovalmius kuitenkin (ja toki toimenpiteille on aikansa ja paikkansa monissa tilanteissa, mutta aina näin ei valitettavasti ole). Toisinsanoen sairaalassa on ihan omat riskinsä periaatteella "mitä enemmän teet, sitä enemmän korjaat". Kotona sektiovalmiutta ei tietenkään ole, ja sen vuoksi synnytyksen kulkuun pyritään puuttumaan mahdollisimman vähän, ja sairaalaan lähdetäänkin välittömästi, jos minkään sortin huoli herää.

Sain synnyttää niinkuin halusin. Omalla tavallani, omaa kehoani kuunnellen, oman synnytykseni haltuun ottaen. Päättäen itse asennoista ja noh, kaikesta oleellisesta.

Tutut ihmiset. Synnytyksessäni oli läsnä vain henkilöitä, jotka olin itse halunnut paikalle. Mies, ihana kätilö ja ihana doula. Ihmiset, joiden kanssa oltiin etukäteen varmistettu, että meillä on sama käsitys asioista ja synnytyksessäni toimimisesta. En halunnut ottaa riskiä, että sairaalassa kohdalle osuisi kätilö, jonka kanssa emme pääse yhteisymmärrykseen ja näin ollen synnytykseni eteneminen ja turvallisuus voisi vaarantua.

Lempeä, luonnollinen ja turvallinen syntymä. Parasta äidille ja vauvalle.

Siirtyminen kesken synnytyksen. Ei tarvinnut arpoa, milloin sairaalaan pitäisi lähteä. Monesti sairaalaan siirtyminen saattaa myös hidastaa synnytyksen edistymistä, kun tutusta ympäristöstä poistutaan.
Oma synnytykseni oli muutenkin lyhyehkö ja hyvin intensiivinen, niin voi olla, ettemme olisi edes sairaalaan ehtineet loppujen lopuksi. Ja matkasynnytys ei ollut hakusessa.

Vesisynnytys. Meidän synnärillä ei vielä viime vuonna ollut mahdollista synnyttää veteen. Vesi on mm. hyvä kivunlievittäjä ja pehmittää kudoksia. Halusin ihan ehdottomasti veteen, jonne lapseni sitten syntyikin.

Synnytyskokemus. Edellisestä synnytyksestä huomasin, kuinka suuri merkitys sillä synnytyskokemuksella oikeasti on koko perheelle. Esikoisen synnytys oli hyvä, mutta moni juurikin sairaalaan, ja henkilökunnan toimintaan liittyvä asia ahdisti kovasti vielä jälkeenpäinkin. Tunne siitä, että oman tahtoni ylitse yritetään kävellä, ja vielä perusteetta. Tiettyjä esikoisen synnytykseen liittyviä asioita käsitellessä meni itselläni yli vuosi.


Kuva googlesta


Jos aihe kiinnostaa, niin tässäpä tällaisia:

Oma kotisynnytykseni tässä
Ystäväni kotisynnytys tässä
Katsaus kotisynnytyksiin liittyvistä tutkimuksista löytyy tästä
Kotisynnytyslinkkejä Aktiivinen synnytys ry:n sivulla
Kotisynnytysopas
Perhevloggaajien Millin&Aben video "Miksi kotisynnytys"
Synnytyksen somekohut















perjantai 16. helmikuuta 2018

"Missä mun lapsi on?"




Mulle on tälleen toisen lapsen kohdalla iskenyt toistuvasti ihan puskista paniikinomainen "missä mun lapsi on?"-ajatus, joka vaatii välitöntä lapsen olinpaikan tarkastamista. Kai se liittyy jotenkin siihen, että kun niitä tosiaan on se kaksi, niin joutuu lukua pitämään eri lailla, kun molemmat ei välttämättä pidä ääntä tai ole silmän kantamissa yhtä aikaa.

Parasta on, kun pitelee rauhallista vauvaa sylissä, seuraa isomman lapsen menoa ja samalla vaikka vilkuilee puhelinta. Sitten yhtäkkiä ajatus, että "apua missä mun vauva on?" Se ei ole pitkä hetki, mutta puolikkaan sekunnin ajan jo ehtii hädissään miettimään, että nyt oon muuten unohtanut vauvan olemassaolon ja  jättänyt tyypin vaan jonnekin! Vaikka oikeasti siinä se tosiaan napottaa sylissä koko ajan. Hahaa.

Ja autossa myös sama homma toistuu. Isompi lapsi yleensä autossa laulelee, juttelee tai muuten pitää ääntä. Ja vaikka tietäisin satavarmasti, että vauvakin on kyydissä, hiljaisena, mutta mukana, niin aivan pakko tarkistaa ja kurkata takapenkille, että onko se turvakaukalo vauvoineen siellä! Jos se sieltä vaikka mystisesti olisi kadonnut jonnekin..

Oltiin juuri useamman päivän reissussa junalla, jonka vuoksi matkassa oli tuplarattaat mukana. Meidän tuplissa pystyy vaihtelemaan vaunukopan ja ratasistuimen paikkaa, ja usein nukkuvan vauvan laitankin rattaiden keulaan. Ja juu, pakko, PAKKO tarkistaa että se on siellä tallessa. Jos se olisi vaikka teleporttautunut jonnekin mun valvovan silmän alta!



Ja juu, koskaan ei ole oikeasti lapsi häveyksissä ollut, mutta se on vaan se olo.


Onko tää joku äitiaivo-juttu? Pliis sanokaa, etten ole ainoa :D


tiistai 13. helmikuuta 2018

Kotiäitiarjen top-10




Kotiäitiarki. Parastahan siinä tietenkin on lapsen kanssa oleminen, arjen jakaminen ja oman rakkaudenhedelmän kasvun ja hauskojen juttujen näkeminen. Mutta kun niitä ei lasketa, niin mitkä on ne muut parhaat jutut? Koska niitäkin on vaikka mitä! Tässäpä tämän hetken parhaita paloja.



Kotiäitiarjen top-10 



1. Rauhalliset aamut. Voi syödä aamupalaa kello 10, keskellä viikkoa. Kotikalsareissa, tietenkin. 

2. Ei ole pakko poistua kotoa, jos ei nyt vain satu huvittamaan, tai on ankea sää. Tai vaikka huono hiuspäivä. 

3. Jos nyt kuitenkin haluaa poistua kotoa, niin voi toteuttaa ex-tempore ideoita. Ihan vaan, koska voi. Ja jos perheessä ei ole vielä eskari- tai kouluikäisiä, voi reissussa olla keskellä viikkoakin, päiväkausia.

4. Superkehittyneet taidot ihan uusissa jutuissa, ja niiden käyttö arjessa. Lattialla olevien tavaroiden väistelyssä ja sotkun huomiotta jättämisessä alkaa olla jo etevyys huipussaan. Ja imurointikin onnistuu, vaikka lattialla olisi kuinka paljon roinaa tahansa. Kuka olisi uskonut ihan muutama hassu vuosi sitten!

5. Vähemmän stressiä. Itsellä ainakin töissä ollessa on usein kiireen poikasta, stressiä pukkaa kun on paljon asioita tapahtumassa yhtä aikaa, ja vähintään yhtä monta asiaa tehtävälistalla. Ja kyllä niitä työasioita tuo päässään kotiin tahtomattaan. Kotiäitiarjessa asiat ei onneksi ole niin justiinsa, vaikka toki paljon kaikkea tapahtuu yhäkin yhtä aikaa. No stress.

6. On aikaa kierrellä kirppareita, metsästää lapsille tarvittavia seuraavia vaatekokoja edullisesti, eikä hätäkädessä kalliilla silloin, kun on tarve justnytheti. Niin ja juu, kaupoissa ei ole muutenkaan ruuhkaa päiväsaikaan. Eläkeläiset ja kotiäidit sulassa sovussa.

7. Uudet tuttavuudet ja ystävät itselle, lapsen ja äitilapsijuttujen myötä. Näistä on kyllä ihan erityisen onnellinen. En mä ollut osannut ajatella, että aikuisiällä saisi näin paljon uusia ihmisiä elämäänsä!

8. Voi pitkittää sängystä nousemista, ja halitella ipanoiden kanssa peiton alla, ehkä jopa kirjoja yhdessä lukien ♥ 

9. Päikkärit! Omat päikkärit on välillä mahdolliset keskellä päivää. Luksushetkiä!

10. Oman ajan arvostus on noussut ihan tappiinsa. Sitä ihan melkein suunnittelee, että sitten kun on se oma hetki, niin mihin sen haluaa käyttää, sillä onhan se ihan kullanarvoista!





sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Lastenohjelmien ikärajoista


Lastenohjelmanoviisi


Olen aika uusi näissä lastenohjelmakuvioissa. Esikoinen on vasta 2,5-vuotias, joten meillä ei ole vielä kovin kauaa katseltu lastenohjelmia. Sen vuoksi itselläni ei olekaan vielä suurempaa kokemusta lastenohjelmien tooodella laajasta kirjosta. Lastenohjelmia meillä ei katsella aivan joka päivä, mutta useampi kerta viikossa kuitenkin.

Ikärajasuositukset katson aina tarkasti, ja niitä meillä noudatetaankin. Niitähän löytyykin lastenohjlemista vain kahta kastia, 7 tai S. Ne kun yleensä kertovat ainakin sen verran, että 7-merkkisessä on elementtejä, jotka ei välttämättä ole pienimmille sopivia. Mahdollisesti jänniä tai hurjia juttuja. Meillä katsellaan niitä S niinkuin sallittu-ohjelmia. Toisinaan lapsi katselee niitä itsekseen, kun minä puuhailen kotihommia, ja toisinaan niitä katsellaan yhdessä. 

On ehkä ollut naiivia itseltäni ajatella, että kaikki sallitut ohjelmat oikeasti sopivat kaikille, pienelle lapsellekin. Kaksivuotias on kuitenkin vielä niin kovin pieni loppujen lopuksi, vaikka se välillä itseltä unohtuukin. Ja onhan kaksivuotiaissakin erilaisia, joillekin kaikki voi sopia, mutta meillä on huomattu, että meidän tyypille kaikki eivät sovi.

Vuosi sitten


Hurjat ja kurjat jutut ohjelmissa


Eräänä päivänä oltiin katsomassa lapsosen kanssa aamun kesyjä ohjelmia, kun ohjelmissa olikin vuorossa pelottavaa vampyyrijahtia taskulamppujen kera. Lapsesta huomasi, että nyt on vähän liian jännää menoa. Möh. Vaihdettiin äkkiä toiselle kanavalle, josta kaikeksi onneksi tuli samaan aikaan ihan leppoisan oloinen ohjelma. Edellisen kerran, kun jotain vastaavaa oli, rupesi lapsoseni juttelemaan että "äiti minä pelkään pimeää!" Sitä on meillä välillä toisteltu sen jälkeen. Eiiiih.

Myös omat lapsuuden lempparit, ponit, eivät olleetkaan telkkarissa nykypäivänä yhtä kesyjä kuin silloin muinoin. Ulkonäön lisäksi myös niiden jutut olivat muuttuneet kovasti, eivätkä välttämättä parempaan suuntaan. 

Lasten ikilemppari Kaapo taas opetti lapselleni, että ruoasta voi myös sanoa esimerkiksi, että hyi yök! Voi Kaapo minkä teit! Sitä on meillä sen jälkeen toisteltu. En henkilökohtaisesti kaivannut yhtään noita "hyihyi hyiii hyiii"-juttuja, että kiitos vaan! 


Ehkä me katsotaan jatkossa vain superkesyjä jaksoja?


Ehkä me vaan tyydytään jatkossa valitsemaan Areenasta itse jotain varmasti, supervarmasti kesyjä juttuja, itseaiheutetut painajaiset lapsoselle ei nyt ollut se juttu, mikä on hakusessa. Olispa lastenohjelmien sisältö yhtä helppo tsekata kuin kirjojen!

Ja eeeeei, en minä ylireagoi (paitsi ehkä tuossa Kaapo-jutussa ;) ). Kyse kuitenkin lapsen tunne-elämästä. Maailmalta ei voi lasta sulkea, eikä tynnyrissä kasvattaa, mutta joiltakin asioilta voi onneksi suojella lasta, ainakin vielä tässä vaiheessa ja juurikin ikätason ja lapsen kykyjen mukaisesti.


Me varmaan katsotaan jatkossa vain Teletappeja ja "Nalle apina ankkaa" kunnes tyyppi täyttää viisi..

Mikä muilla on ajatus lastenohjelmien suhteen?



torstai 8. helmikuuta 2018

Keramiikkahääpäivä


Tänään tulee neljä vuotta naimisissa elämäni miehen kanssa. Jo neljä vuotta, mutta siltikin "vasta" neljä vuotta! Tuntuu kuitenkin, että oltaisiin oltu yhdessä aina. Millaista oli aikana ennen sinua? Ei millään asteikolla niin ihanaa, kuin mitä elämä on nyt. Myös aiempaa suurempia ärsytyksen tunteita on nykyään. Kaikinpuolin suurempia tunteita, tai ehkäpä syvempiä. Hiotaan toistemme särmiä, ja sama homma varmasti jatkuu. Mutta sinun kanssasi haluan hioitua kaikki tulevat vuosikymmenet.

Siirappista, mutta ah niin ihanaa ♥