keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Aamulla mulla oli vauva kohdussa, illalla muovipussissa. Keskenmeno.

Keskenmeno kahdennellatoista raskausviikolla. Sellaisen kanssa kohdattiin tänään. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää vauvaa kohdussa kasvamassa. Viime viikolla oli, eilen oli, aamullakin vielä. Vaan ei enää illalla. Jäljelle jäi vaan iso suru ja verta. Joka puolella verta. Miten sitä voi ollakin niin paljon?


Instagramin puolella kerroin jo aiemmin tapahtuneesta. Tuntuu kuitenkin, että on tarve muuttaa sanoiksi kaikki tapahtunut. Aloittaa surutyö asiasta. Kirjoittaa talteen asia tuoreena, kun on itse aivan hajalla. Joten tässäpä tulee, keskiviikko 22.5.2019, rv 11+3.

Tavallinen päivä, ei vaiskaan


Ihan tavalllinen aamu, johon heräsin taas kerran liian aikaisin. Tuttua edellisistä raskauksista, että uni ei vaan riitä aamuun saakka. Katsoin sängyssä pari jaksoa Dawson's Creekiä lasten heräämistä odotellessa. Koitin levätä, koska edellisenä päivänä oli tullut vähän verta, joka säikäytti. Olin myös soittanut silloin naistentautien päivystykseen, josta ohje oli seurailla tilannetta. Pieni verenvuoto kun ei yleensä vielä merkitse mitään.

Aloitettiin päivä normaaliin tapaan lasten kanssa. Aamupäivällä oli viimeiset kotiäititreffit meillä ennen muuttoa. Hyviä hetkiä ystävien kanssa. Iltapäivällä alkoi väsyttää, oli "vääränlainen" olo, sellainen, että kaikki ei ole jotenkin hyvin. Mentiin esikoisen kanssa päikkäreille, kuopus nukkui jo rattaissa. Päikkäreiltä herätessä oli edelleen outo olo.

Pakkasin tavaroita illan synnytyskeskusteluiltaa varten. Mielessä kävi, että ota varahousut mukaan, mutta en halunnut ajatella sellaista. Verta oli tiputellut pitkin päivää edelleen, mutta hyvin vähän. Keskusteluilta alkoi, tuntui, että nyt valuu paljon. Menin vessaan ja vähän kauhistuin veren määrää. Siivosin teurastuksen jäljet ja tuuppasin reilun paperikasan housuihin. Hetken päästä tuttu valumisen tunne ja olo, että nyt on housut kyllä märät. Poistun taas vessaan. Onneksi illassa oli muitakin vetäjiä paikalla.


Housuja riisuessa verta lässähti lattialle vähän joka puolelle. Tuntui, että nyt tulee jotain isompaa. Laitoin käden alle, että sain kopin. Ajattelin, etten halua mun vauvan palasia mihinkään pönttöön tai lattialle. Sieltä tulikin iso palanen, jonka seassa oli myös joku pieni vauvaa muistuttava. Vauva. Tosi, tosi tosi pieni. Vauvan pituus päästä peppuun on näillä viikoilla jotain 41-52mm, kuulemma. Huutoitkua.

Toisella kädellä pitelin tätä, toisella tyhjensin vieressä olevan roskiksen lattialle, ja anastin roskapussin tätä vauvan ripettä varten. Hetken päästä tuli toinen pala, erilainen, pienempi ja sileä. Laitoin myös sen siihen muovipussiin. Sitten lisää verta, ja vähän lisää. Soitin synnärille.

Vuorasin veriset housuni käsipyyhepapereilla ja aloin siivoamaan verta. Sori Me-talo, jos johonkin sitä vielä jäi. Tulin vessasta ulos, ja keskusteluillassa ollut ystävä odottikin siinä. Itkin. Ystävä lähti hakemaan mun tavaroita, minä kävin vielä varastamassa toisestakin vessasta tyhjän roskapussin, jonka päällä voisin verineni istua autossa. Lähdettiin hipsimään autolle, ulkona satoi.

Synnärin käytävällä oli muutamia onnellisia perheitä vastasyntyneitä esittelemässä läheisilleen. Ja sitten minä, itkunaama verta koko ajan haaroista valuen. Hetken aikaa ystävän kanssa odoteltiin, kunnes pääsin tutkittavaksi. Kävin vessassa aluksi, koska teurastushousut olisi hyvä saada pois ja rakko tyhjäksi. Tulee lisää isoja rippeitä kohdusta, jotka laitan pussiin muiden seuraksi. Ajatuksena mulla on haudata nämä maahan, mitä mun vauvasta on jäljellä. En tajua, miten sitä verta voi roiskua joka puolelle.

Sisätutkimus tuntuu inhottavalta. Koitan hengittää syvään, auttaahan se synnytyksessäkin. Ultraus alakautta. Kyllä tämä valitettavasti on keskenmeno, kuulen. Tuntuu kamalan epätodelliselta, vaikka sormet veressä, omin silmin on kokenut sen juuri, että keskenhän se meni. Keskenmeno. Meidän vauvaa ei enää ole täällä.



Mies tulee työreissulta suoraan sairaalaan, tekevät ystävän kanssa läpystä vaihdon. Saan sairaalavaatteet omien, veristen vaatteideni tilalle. Onneksi ne ovat sentään vaaleanpunaiset, eivätkä siniset. Koitan siivota vessasta enimmät veret, koska tuntuu kamalalta jättää sellaista kuoleman jälkeä jonkun toisen kontolle. Luovutan lopulta, koska valun edelleen verta reippaasti.

Minulle ehdotetaan lääkkeitä, mutta haluan odotella ensin ja antaa kohdun tyhjentää itseään. Toki lääkkeet otan sitten, jos niille koetaan tarvetta vielä myöhemmin. Verikokeet, verenpaineiden mittaus. Odotellaan tuloksia, jotka joko antavat luvan syödä tai kieltävät sen. Saan luvan.

Lukuisia jättisiteiden vaihtoja pitkin iltaa. Välillä tulee hyytymiä, muuten vaan verta. Mun huoneessa ei ole vessaa, se löytyy kolmen oven päästä. Hana on aivan liian kaukana pöntöstä.

Mies käy kotona hakemassa tavaroita. Onni onnettomuudessa on se, että juuri tänään lasten isovanhempi oli heidän kanssaan meillä. Mitenhän tämä muutoin olisi sujunut? Kaikki tuo verikaaos yksin lasten kanssa kotona. Huh. Mies tuo tavarat ja on seurana sen aikaa kun pystyy.

Sitten olen vain minä, ja vuotava kohtuni. Suoja sängyllä, sairaala-alkkarit ja jättisiteet. Kaikkien ihmisten viestit lohduttavat, tuntemattomienkin. Mun vauva on kuollut. Sitä ei enää ole. En voi tajuta. Otan muistoksi kuvan vielä pömpöttävästä mahastani, joka todennäköisesti lähiviikkoina muuttuu vähän pienemmäksi. Jouluna meillä ei olekaan vauvaa.

Laitan ylistysmusiikit soimaan. En ole yksin. Nähdään sitten taivaassa, rakas.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Ultraa odottavan aika on pitkä - Alkuraskauden kuulumisia


Alkuraskaus on hidasta aikaa. Toisaalta raskausviikot vierähtävät hyvinkin nopeasti, kaiken lapsiperhearjen keskellä, ja toisaalta taas ihan hävyttömän hitaasti. Edelleen eletään alkuraskautta, vaikka tuntuu, että olisin ollut raskaana jo iäisyyden tai parikin.


Ja samalla kuitenkin tuntuun, ettei olisi raskaana ollenkaan, sillä niin usein sen unohtaa, eikä mahakaan siitä vielä muistuta. Tai no vähäistä kasvua on keskivartalolla havaittavissa, mutta riippuu vaatteista, näkyykö se. Itse aina iltaisin tiirailen, onko maha kasvanut. Lähinnä se näyttää siltä, että vatsasta olisin lihonut pari kiloa, mutta vaa'assa mitään heittoa ei vielä ole. Ja hyvä niin.


Ensimmäinen raskausneuvola


Mulla oli hetki sitten ensimmäinen raskausneuvola, jossa avauduinkin aiheesta raskauskilot, mahan koko ja muiden ihmisten kommentointi. Aloin siis kertomaan sitä, että en tälläkään kertaa mene neuvolassa punnittavaksi, mutta pääsi vähän rönsyilemään. Lyhyesti siis, molemmissa aiemmissa loppuraskauksissa mua on pienesti ahdistanut se kilojen määrä, enkä silloin jaksa keneltäkään kommentointia mahan koosta tai mistään muustakaan, kun olo on joka tapauksessa valtava.

Käyn siis vaa'alla jatkossakin vain kotona, en neuvolassa. Tämä mun ensimmäinen raskausneuvolakäynti oli samalla viimeinen käynti tutulla terveydenhoitajalla. Muuton vuoksi saadaan uusi neuvolakin. Olen tykännyt meidän neuvolatätsykästä hyvin paljon, sillä sen lisäksi että hän on mukava, osaa hän suhtautua hyvin siihen, että me ollaan käyty neuvolassa hiukan normaaleja neuvolarunkoja harvemmin.



Alun hauraus


Tämän hetkinen välietappi tuntuu omassa mielessä olevan se ensimmäinen ultra, jonka kunta tarjoaa. Ei siis olla tälläkään kertaa menty varhaisultraan, vaikka joka kerta olen sitä hetken aikaa miettinytkin. Mielenrauhan vuoksi, niinkuin varmasti muutkin odottajat.

Ennen ekaa ultraa on aina epätodellinen olo, kun ei vielä ole ns. mustaa valkoisella. Mieli yrittää lähteä kierroksille aiheesta, mutta olen päättänyt,  että kannattaa ajatella kaiken olevan hyvin. Muu on vähän ajanhukkaa, tavallaan. Iloitsen raskaudesta, mutta myönnän, että varmempi olo on varmastikin vasta sitten ultran jälkeen.




Epätodellisen hyvä olo


Sekin hämmentää, kun on niin hyvä olo ollut koko alkuraskauden. Vaikka sehän on vaan hyvä asia. Pari viikkoa sitten minulla oli vielä välillä etovaa oloa, mutta siihenkin on auttanut omat syömiset ja b6-vitamiinit. Ja varmasti myös aika. Olen testannut omaa oloa erilaisten syömisten ja vitamiinien ottamisen/ottamatta jättämisen merkeissä, ja aika huimasti tuntuu edellisen päivän syömiset vaikuttavan seuraavan päivän olotilaan, jaksamiseen ja siihen etovuudeen. Mielenkiintoista aikaa monella tapaa.


Odotellaan!



Raskausjuttuihin ja arkikuulumisiin pääset mukaan Instagramin puolella @iloelolaura

torstai 16. toukokuuta 2019

Vessahätäviestinnästä kuivaksi opetteluun 1,5-vuotiaan kanssa

Meidän nuorimmainen on tällä hetkellä puolitoistavuotias. Ei siis suinkaan puhuta enää vessahätäviestinnästä, vaan vessareissut ja -rutiinit ovat jo enemmänkin kääntyneet kuivaksiopettelun puolelle. Jännää nähdä, missä kohtaa lasta voi alkaa sanomaan kuivaksi. Esikoisen kohdalla se oli joskus ennen 1v9kk ikää. 



Olen toki tietoinen, että Suomessa usein ohjeistetaan, että vasta joskus 1,5-2,5-vuotiaana lapselle alkaisi kehittyä taito tunnistaa hätä ja alkaa pikkuhiljaa reagoimaan siihen. Kuten aiemminkin olen maininnut, asia ei ole fakta, sillä vauva on syntymästään saakka kykenevä tunnistamaan ja ilmoittamaan hätänsä. Taito katoaa, jos sitä ei ylläpidetä, ja sitten sitä opetellaan uudestaan taaperoiässä. Kyse on yhteyksistä aivoissa. Harjoittelemalla ne vahvistuvat, taidossa kuin taidossa.

En kuitenkaan ajattele vauvan vessahätäviestinnän olevan sen "parempi" kuin harjoittelun aloittamisen joskus 3-4-vuotiaanakaan, me vain ollaan tykätty meidän perheen kohdalla toimia näin. Ollaan koettu se helpoimmaksi itselle, sekä myös mielekkääksi ja palkitsevaksi.




Nyt voisi olla haastavampaa aloittaa 


Taaperon vessailut sujuvat tällä hetkellä tosi mallikkaasti.  Tarkoittaen sitä, että nykyään on jo paljon päiviä, jolloin märkiä housuja tai vaippoja ei tule ollenkaan. Vessa-asioita on harrastettu säännöllisesti syntymästä saakka, kuten esikoisenkin kanssa. 

Sen sijaan puolitoistavuotiaana aloittaessa voisi olla haasteita vastassa enemmän, onhan se sellainen tahtoikä, ja harvalla se paikallaan pysyminen on se mieluisin asia. Mahdotonta se toki ei silloinkaan ole. On vain keksittävä ne omat jutut, miten saa lapsen viihtymään potalla tai pöntöllä, ja keinot, miten saa lapsen rentoutumaan sen verran, että tuotos onnistuu. Ja toki se vaatii myös paljon toistoja, rutiineja. 


"Pääset kohta potalle, odota"


Me liikutaan paljon lasten kanssa kodin ulkopuolella. Jos ollaan pitempään menossa, on meillä aina matkapotta mukana. Kerhoillessa tai kaupungilla pyöriessä se ei aina ole mukana, sillä paikan päältä löytyy vessat, ja ennakointikin toimii aika hyvin. 

Jos taapero esimerkiksi herää päiväunilta ennen kuin ollaan tultu kerhosta tai muusta kotiin, sanon hänelle, että pääset kohta potalle, odota, älä tee pissiä housuun. Hän on tähän tottunut, ja osaakin pidättää hetken aikaa. Olen monesti todennut taaperon ohjeistamisen toimivaksi keinoksi, ja vertaillut tilanteita, jolloin ohjeistan ja jolloin en ohjeista häntä. Kun lapsi ei tiedä pääsevänsä pian potalle hädän tullessa, ei hänellä selvästikään ole motivaatiota pidättää. Ihan ymmärrettävää.



Hetkittäin vielä vaipat


Yöunille ja päiväunille hänelle laitetaan vielä vaipat, sekä pitemmille automatkoille. Yöunienkin jälkeen vaippa on usein kuiva, kuten on ollut jo vauvanakin. Lyhyillä automatkoilla vaippaa ei olla laitettu enää, jos esimerkiksi ennen ajelua on käyty vessassa. Taapero on niin kokenut vessailija, että osaa tyhjentää rakkonsa kerralla. Toki turvaistuimesta löytyy kuitenkin varatoimenpiteenä turvaistuimeen suunniteltu kosteussuoja. 

Muilla kyläillessä yms menoissa vaippaa laitetaan vaihtelevasti, tilanteesta ja sen kestosta riippuen.


Lapsen tämänhetkinen vessarytmi


Lasta tarkkailemalla voi oppia suunnilleen tietämään oman lapsensa rytmin, milloin yleensä tärppää. Tämä helpottaa elämää etenkin silloin jos on vieraita kylässä, tai lapsella muutoin on jotain niin mielekästä puuhaa, että vessahädästä ilmoittaminen unohtuu. 

Vessarytmi vaihtelee myös iän mukaan, 11 kuukauden ikäisen vauvan vessarytmi löytyy täältä. Meillä imetys loppui hetki sitten, mutta jo ennen loppumistaan imetystä oli enää sen muutaman kerran päivässä, ja nyttemmin lapsi juo vettä senkin edestä.





1,5-vuotiaan vessarytmi

Aamupissalle herätessä, herää n. klo 7

Aamupäivän pottailu, joskus 9-10 aikaan

Potalle lounaan jälkeen

Potalle hetki unilta heräämisen jälkeen

Yhdet iltapäivän pissat (ei aina tarvetta tälle)

Potalle iltaruoan jälkeen

Potalle ennen yöunille käymistä


Nykyään lapsella ei ole enää niin kiire unilta herätessä mennä suoraan potalle, vaan yleensä herätessä me sylitellään rauhassa ensin.

Tähän verraten voi todeta, että reilussa puolessa vuodessa lapsen vessakäynnit ovat vähentyneet siitä 9-11 kerrasta kuuteen, seitsemään kertaan. Aika mielenkiintoista seurata lapsen kehitystä tässäkin asiassa. 



Lisää aiheesta alta: 




Hyppää mukaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Arki-iloja, osa 5


On aika taas listailla arjen iloja. Tällä kertaa itsellä on sellainen olo, että päälläolevan muuttopakkaus yms -ruljanssin lisäksi tarvitsee ihan niitä tavallisiakin ajatuksia, sillä keskittymiskyky on aika kovilla ollut lähipäivinä. Omassa päässä kaikki muuttoon ja paikkakunnanvaihdokseen liittyvät asiat laukkaavat aika kovaa vauhtia tällä hetkellä. 


Pakkaaminen ja ajan löytäminen sille. Tarkan muuttopäivän sopiminen. Paperihommat. Että ehtisi loppuajan vielä Lappeenrannassakin nähdä ystäviä mahdollisimman paljon. En niinkään stressaa, vaan mieli koettaa vaeltaa asiasta toiseen villinä.

Luulin, että tämä olisi neljäs osa arkisia iloja, mutta huomasinkin, että arkistoista löytyy kaksi "osa kolmosta", hups. Hajamielisyys, tuo läheinen ystäväni. Täällä motiivina oli niin paljon ihania asioita, että oli kiva kirjoittaa ne ylös. Täällä kivan huomaaminen ankeinakin päivinä, täällä ilon maksimointi ja täällä arjen fiilistely. Motiivi siis mikä hyvänsä, aina nämä ilojen listaamiset tuovat hyvää itselle. Tässäpä siis tämän hetkiset.



Arjen iloja


-Löydettiin maanantaina vuokrakoti meille. Helpotti kummasti omaa mieltä, kun muuttoon on kuitenkin alle kuukausi enää aikaa. Ensi kuussa ollaankin sitten vantaalaisia! Ja saatiin se hissikin, jes. Tosi kiva koti, ja juuri sieltä suunnasta, mistä  toivottiinkin.

-Olen saanut tosi paljon laitettua tavaraa eteenpäin, niin myymällä kuin lahjoittamallakin. Tavarasta luopuminen on itselleni selvästikin helpointa vaiheittain. Edellisessäkin muutossa laitettiin tavaraa pois jonkun verran, mutta nyt paljon enemmän. Ja se tuntuu hyvältä.

-No kevät ja välillä olevat lämpimät päivät. Viikonlopuksi on luvattu yli kaksikymmentä astetta lämmintä!



-Näyttäisi siltä, että keksin, mikä minulla pahentaa allergista nuhaa nyt siitepölyaikana. Sokeri. Edellisenä päivänä jos on syönyt sokeria, seuraavana päivänä muistuttaa mun nuha niagaraa ja nenä tuntuu räjähtävän. En ole syönyt sokeria mitenkään ahkerasti lähiaikoina, mutta helpottaa pidättäytymään siitä vähästäkin, kun vaikuttaa omaan oloon noin järkyttävän paljon. En olisi osannut kuvitella, kuinka paljon se voi vaikuttaa. Luulen, että myös tää raskaanaolo on sekoittanut pakkaa, sillä en muista, että viime vuonna olisi tuollaisia oloja ollut.

-Taapero on alkanut laittamaan puheissaan kaksi sanaa peräkkäin. Tällä hetkellä tulee jo "anna käsi", "avaa äiti" ja "anna lisää". Ihan kutkuttavan suloista.

-Vihdoin sain päätettyä ja tilattua matkarattaat meille. Jännityksellä odottelen postia.

-Äitienpäivälahjaksi saatu uusi pyöräilykypärärä. Omaa turvallisuutta päivitetty sitä kautta, vanha kypärä kun oli jo elämää nähnyt.



Millaisia arjen hyviä asioita teidän lähipäivistä löytyy? 



Arkikuulumisiin pääsee parhaiten mukaan Instagramin puolella @iloelolaura

torstai 9. toukokuuta 2019

Synnytysväkivalta, eli #minämyössynnyttäjänä


Äiti ja lapsi jäivät molemmat eloon, eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Mahdollisia ikäviä sattumuksia synnytysmatkan varrella on turha jäädä vatvomaan tai tuhlata energiaa niiden ajatteluun. Elossa oleva palkintovauva sylissä ei ole lupaa vikistä. Tällainen ajattelutapa on ollut iän kaiken vallalla. Asenne peittää allensa myös synnytysväkivallan. Onneksi asiat voivat muuttua. Kurkkaa kampanja nimeltä Minä myös synnyttäjänä.



Mikä synnytysväkivalta?


Viime kesänä kirjoitin aiheeseen liittyen. Synnytysväkivalta (tai obstetrinen väkivalta) tarkoittaa esimerkiksi alentuvaa kohtelua, synnyttäjän oikeuksien loukkaamista sanallisesti tai fyysisesti, pakottamista, uhkailua, toimenpiteiden tekemistä ilman suostumusta, selittämättä jättämistä jne. Vakavan synnytysväkivallan lisäksi yksi lievempi muoto on esimerkiksi synnyttäjän toiveille naureskeleminen.  Synnytysväkivalta on rakenteisiin ja rutiineihin kätkeytynytttä toimintaa, ei niinkään sitä, että kukaan tieten tahtoen haluaisi kenellekään pahaa. Yksi Minä myös synnyttäjänä -kampanjan koordinoija Katri Immonen summaakin asian näin :


Kipu kuuluu yleensä synnytykseen, 

mutta kärsimykseksi ja väkivallaksi se kampanjan mukaan muuttuu, 

jos synnyttäjä ei pärjää kivun kanssa ja kokemus sivuutetaan

 eikä tukea tai lievitystä tarjota, sanoo Immonen.




Sairaalan työntekijät ja nuoret naiset pelkäävät?


Ylen uutisissa kerrotaan sairaaloiden pelkäävän nyt pinnalla olevaa #minämyössynnyttäjänä -kampanjaa. Eräs naistentautien ja synnytysten ylilääkäri olikin kommentoinut lukeneensa äitien kommentteja masentuneena. Toisen sairaalan osastonhoitaja ajattelee kampanjasta seuraavan paljon hyvää, mutta pelkää sen samalla lisäävän pelkoa lasten saantiin. Kätilöliitto puolestaan pitää synnytysväkivalta-sanaa valitettavana. Kampanjan näkemys puolestaan on, ettei asiasta oikein voi puhua siloitellen. Olen vähän pettynyt tuohon kätilöliiton lausumaan asiasta, sillä eihän minkään väkivallan suhteen voi sen tekijä määrittää, mikä on väkivaltaa, mikä ei. 

Itse ajattelen, että pelkoa lasten "tekemiseen" on olllut aina, ja juurikin hirveiden synnytyskokemusten takia. Myös näiden inhottavien kokemusten, synnytysväkivallan, on vain ajateltu olevan osa synnytyksen kulkua, osa kokemusta. Tämä kampanja tähtää juuri näiden rakenteiden muuttamiseen, jotta synnytysväkivaltaa ei tarvitsisi enää yhdenkään synnyttäjän kokea. Sen vuoksi näen tämän päinvastoin pelkoa lieventävänä, koska toivoa on, kun asiat tuodaan esiin ja niihin haetaan muutosta. 


"Sekä hoitohenkilökunta että synnyttäjät ovat omaksuneet asenteen, että tällaista se vain on, tähän pitää alistua. Moni äiti on nyt vasta kampanjan myötä tiedostanut, että häntä on kohdeltu väärin, Immonen kertoo."




Annoin synnytykseni arvosanaksi 9. 

En siis voinut kokea synnytysväkivaltaa?


Monet sairaalat kertovat, että suuremmat synnytyspettymykset ovat harvinaisia, sillä usein heti synnytyksen jälkeen arvosanaa kysyttäessä synnyttäjä luokittelee synnytyksensä olevan 8, 9 tai 10. Siinä kohtaa synnytyskokemus ei kuitenkaan ole vielä millään tapaa muotoutunut valmiiksi, eikä tuo arvosanan antaminen kerro juuri mitään tapahtuneesta. No joo, paitsi sen, että olet hengissä ja pystyt jonkun numeron rykäisemään suustasi.

En ole koskaan kirjoittanut kunnolla ensimmäisestä synnytyksestäni. Syy sille taitaa olla se, että vaikka sain toivomani lääkkeettömän synnytyksen, on siinä muutama kohta, missä koin tulleeni väärinkohdelluksi henkilökunnan taholta, ja minulla kesti kauan käsitellä asiaa. Työntekijä itse ei varmastikaan sanoisi tehneensä väkivaltaa minua kohtaan, sillä hänhän koitti vain tehdä työtään, suorittaa toimenpiteen, joka kyseisessä sairaalassa oli määritelty rutiinitoimenpiteeksi. Minä itse kuitenkin koin sen tietynlaisena väkivallan yrityksenä, että itsemääräämisoikeuteni yli käveltiin, ja kehooni kajottiin ilman lupaa, väkisin. Hätätilanteestahan ei ollut kyse, ja vauvakin oli jo syntynyt. Ei siis yksinkertaisesti ollut mitään syytä olla kunnioittamatta toivettani, paitsi se, että "meillä täällä on tapana tehdä näin". Ei siis edes se, että se olisi oikeasti ollut hyväksi juuri minulle, vaan se on toimenpide, joka tehtiin kaikille, tarvitsi tai ei. Minun kohdalla ei ollut tarvetta. 

Minäkin kuulun joukkoon, joka tämän jälkeen perhehuoneessa antoi synnytyksen arvosanaksi yhdeksikön, koska menihän kaikki muuten todella hienosti. Tunsin ristiriitaa sen kanssa, että määrittelin synnytykseni lähes täydelliseksi, mutta silti koin ahdistusta, kun ajattelin noita tiettyjä hetkiä. Minulla oli aika iso käsitteleminen asian kanssa silloin, kun tulin uudestaan raskaaksi vuoden 2017 alussa. 


Prinsessoja, diivoja, elämysmatkailijoita, tyhjästä meuhkaajia?


Olin tänään kolmannen raskauteni ensimmäisellä neuvolakäynnillä, jossa käytiin läpi edellisiä raskauksiani, sekä synnytyskokemuksiani. Myös edellisten synnytysten arvosanoja kysyttiin taas, sillä niille on paikka neuvolan äitiyskortissa. Kuopuksen synnytykselle voisin antaa täysin sydämin sen kympin, mutta esikoisen synnytystä en pysty arvioimaan numerolla. Numero ei kertoisi tarpeeksi. 

Esikoiseni syntymä oli hieno, mutta se ei edelleenkään vie pois sitä, että synnytystäni ajatellessa mieleen tulee myös nämä tietyt hetket. Ja kyllä sen muistaa, vaikka ei haluaisikaan muistaa. Muistaa, vaikka sen on käsitellyt ja antanut anteeksi ja antanut myös palautetta sairaalaan. Ja se myös suututtaa minua, että sitä ei voi unohtaa kokonaan. Mun tosi hieno synnytys, johon olin valmistautunut, ja joka meni ihan upeasti. Ja sitten joku antaa mulle muistoksi synnytykseni päätteeksi paskaa kohtelua ja riitelyä. 

Prinsessoja, diivoja, hienohelmoja, elämysmatkailijoita, tyhjästä meuhkaajia. Ylläolevat sanat tuntuvat leimaavan monia synnyttäjiä, jotka haluavat puhua synnytysväkivallasta. Tai sitten kommentoidaan, että synnytyksen kuuluukin olla kamalaa. 

Ja kyllä, muakin on nimitetty kiittämättömäksi ja aivan naurettavaksi, kun viitsin meuhkata tällaisesta. Aivan kuin olisin voinut valita sen, että loukkasiko asia minua kipeästi vai ei. Ja samalla olen kuitenkin tosi kiitollinen, etten kohdannut mitään vakavaa synnytysväkivaltaa, sillä millaista sellaisen käsittely sitten olisikaan? Tuossa pienessäkin asiassa oli aivan tarpeeksi.


Nämä kertovat nimenomaan siitä, että koko asiaa, synnytysväkivaltaa, ei tunnisteta vielä. Mutta onneksi maailma menee eteenpäin tässäkin asiassa. 



Kiinnostaiskos sua myös




Kuvat Pixabay



Tuuhan seurailee myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi