torstai 11. heinäkuuta 2019

Diy: Näin korjaat Baby Born -nuken irronneen jalan



Puoli vuotta sitten esikoisemme Baby Born -nuken Pepin jalka irtosi. Ilmeisesti lapsella oli ollut hankaluuksia nuken pukemisessa, ja jalkaa tuli taivutettua liikaa sivulle tai taakse. Kun Baby Bornilta irtoaa jalka, tarkoittaa se sitä, että myös jalan sisuksista on katkennut osia. Ei siis riitä, että jalan vaan pullauttaa paikalleen.



Ei saa korjattua?


Baby Bornit eivät ole mitään halvimpia nukkeja. Omamme ovat tosin ostettu kirpparilta, joten kalliista hinnasta ei voi puhua. Harmitus oli kuitenkin melkoinen, sillä Peppi on esikoisen ensimmäinen nukke, ja sillä leikitään joka päivä. Mua itseä taisi oikeastaan harmittaa vielä lastakin enemmän kun mietin, kuinka rakas nukke on, ja pelkäsin sen tulevan hyljeksityksi jalkavammansa kanssa. Koska kukapa kolmevuotias vapaaehtoisesti valitsee leikkeihinsä raajarikon? Niinpä.

Nuken tuomio vaikutti lopulliselta. Sitä ei saa korjattua, muutkaan eivät ole saaneet korjattua. Pitäisi vain hankkia toinen samanlainen.

Ajattelin kokeilla kuitenkin vielä paria juttua ennen luovuttamista. Yleisliimasta ja kontaktiliimasta ei ollut tässä kohtaa oikein mihinkään, ja mitään kuminauhakikkoja en jaksanut kokeilla, koska kuminauhaa tavallisesti kannattelevat osat olivat hajonneet jalan sisältä.


DIY: Näin korjaat Baby Bornin jalan


Kuumaliima sen sijaan vaikutti potentiaaliselta. Mun suunnitelma oli pruutata kuumaliimaa jalan istutuskohtaan niin paljon, että kuivuessaan siitä muodostuisi este jalan irtoamiselle. Ensimmäinen kokeilu oli lupaava, mutta jalka irtosi leikeissä kuitenkin piakkoin. Tässä ei haittaa, jos ei ekalla tai tokallakaan kerralla onnistu. Sitten vain uusi yritys, kyllä se onnistuu lopulta.

Huom! Tämä onnistuu vain, jos irronneessa jalassa on irtoamiskohdassa jäljellä yhtään muoviosia. Kyseinen Baby Born on selän tatuoinnin mukaan valmistettu vuonna 2006, nuken anatomia on voinut muuttua ajan ja versioiden saatossa. En tiedä, toimisiko irronneeseen käteen. Riippuu varmasti paljon siitä, minkälainen käden kiinnityskohta on. Käsi on myös suuremmassa rasituksessa kuin jalka, nukenvaatteiden pukemisen vuoksi. 

Tarvitset: kuumaliimapistoolin ja kuumaliimaa

Annoin edellisen yrityksen liimojen jäädä jalan kiinnityskohtaan, sillä ne olisivat seuraavan kerroksen tukena.


1. Ota irronnut jalka käteesi. Laita kuumaliimapistoolilla liimaa jalan kiinnityskohtaan, eli muoviosaan, joka on ollut nuken vartalon sisäpuolella. Liimaa saa laittaa tosi reilusti, mutta ole nopea, se jähmettyy vauhdilla.

2. Laita jalka paikoilleen. Heiluta jalkaa jalan liikeradan mukaisesti, ja paina samalla jalkaa tiukasti nuken vartaloa vasten. Tämä siksi, että liima kuivuessaan ei veisi nuken jalan liikkumista.

3. Odota, että liima kuivuu kunnolla. Irrota mahdolliset ulostulleet liimaröpelöt.

4. Jos et onnistu ensimmäisellä kerralla, kokeile uudestaan. Liimaa tarvitsee oikeasti olla runsaasti.

Kuvassa näkyy Baby bornin jalan sisuskohta. Tässä se on edellisestä liimaukseta röpelöinen. 


Edellisellä kerralla korjaus kesti lasten leikeissä puoli vuotta, kunnes kesälomareissulla Baby Born oli joutunut takakontissa alimmaiseksi ja jalan joutuessa suuren painon alle se irtosi. Tavallisia, rajujakin nukkeleikkejä pukemisineen jalka on kestänyt oikein hyvin. Katsotaan, kuinka pitkään jalka kestää menossa mukana tällä kertaa.

Onnea Baby Bornin korjaamiseen! Jos sulla on joku muukin hyväksi havaittu korjausvinkki, niin kerro ihmeessä! 




Tuuhan mukaan seurailemaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Alakulo ja väsymys. Psyykkisiä oireita keskenmenon jälkeen, vai muodikkaasti huonot ferritiinit?



Vaikka kaikki on näennäisesti ihan hyvin, olo ei ole aivan entisenlainen. Ei pysty porskuttamaan ihan sata lasissa. Naurattaa, on kivaa ja hauskoja hetkiäkin löytyy, mutta niiden hetkien välisessä olotilassa on se jokin ero entiseen.


Mä koen olevani hyvin positiivinen, energinen ja pirteä. Tai ainakin tavallisesti. Nyt ne välitilat ovat jotenkin matalia, eivät tavoita peruspirteyttä, vaikka eivät mitään pohjamutia olekaan.

En mä keskenmenoa enää ajattele niin usein, ei ole sellainen suru päällä. Ihan tavallinen olo,  vaan ei kuitenkaan aivan.

Semmoinen olo, että väsyy helposti. Kun keho väsyy, mielikin on väsynyt. Kuin vähävoimaisuus tuntuisi selkäytimiä myöten. Fyysiset voimat loppuu, mutta koneisto käy vaan, koska sen täytyy. Kun päivää on vielä jäljellä, täytyy toimia. Se voimattomuus jotenkin tuntuu oikeasti selässä asti. Mieli pysyy korkealla silloin, kun siihen on energiaa. En ole aiemmin ajatellut, että pirteyteenkin tarvitsee voimia. 


Keskenmenon jälkeen psyykkisiä oireita puolella naisista


Kun googlettelin labratuloksiani (raskaushormoni), eteeni osui tietoa siitä, kuinka keskenmenon jälkeen puolella naisista esiintyy psyykkisiä ongelmia. Ahdistusta ja masennusta lähinnä. Jotenkin tuo tieto tuntui lohduttavalta.

Peilasin itseäni, ja mietin oireitani. Joku minua tuntematon voisi ehkä diagnosoida minulla jonkin sortin ahdistuksen, mutta itse sanoisin, että alakulo ja vaisu olo johtuvat enemmänkin väsymyksestä. Väsymys puolestaan rauta-arvoista, rautavarastoista.

Nyt kun ferritiineistä puhutaan enemmän, on myös tietoa enemmän. Tietoa siitä, että matalien ferritiini-arvojen aiheuttamat oireet ovat helposti tulkittavissa väärin.  Rautavarastoista johtuva jaksamattomuus saatetaan diagnosoida masennuksena ja lääkitä sellaisena. Silti jotkut nimittävät ferritiinien mittausta edelleenkin muoti-ilmiöksi. Kuinka kauan menee, että "muoti"-leima häviää, ja ferritiinit muuttuvat tavalliseksi, terveydenhuoltoon liittyväksi asiaksi, normisetiksi? On kyse kuitenkin paljolti elämänlaatuun liittyvästä seikasta.





Sänky ei päästä otteestaan 


Sängystä nouseminen tuntuu aamuisin ylitsepääsemättömältä. Ei siksi, etten haluaisi kohdata päivää, vaan siksi, että silmät eivät tunnu aukeavan. Herääminen on hidasta ja tosi inhottavaa. Mä olen aamuihminen, tämä ei ole minulle tyypillistä. Joillekin se kai on tyypillistä, tai sitten heiltäkin on vaan jäänyt ferritiinit mittaamatta ja hoitamatta. Heh.

Toki sitäkään en häpeäisi, jos masentuisi. Mieli voi sairastua siinä missä kehokin. Ja keskenmeno kun oikeasti voi olla ihan jäätävä kokemus. Usko mua. Itselläni väsymys tuntuu kuitenkin olevan fyysistä. Koen, että minulla on henkisellä puolella asiat ihan hyvin. Suren silloin kun surettaa, itken kun itkettää, ja muun ajan elän tavalliseen tapaani.

Mutta kroppani ei herää silloin kun minä herään. Joskus tuntuu, että kroppa herää vasta illalla. Tänään ainakin näin alkuiltapäivästä kroppa tuntuu väsyneen kolottavalta.

Näyttääköhän tällainen ulospäin siltä, että on vain laiska ja saamaton?  No, energisempiä aikoja kohti!



Tuuhan mukaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Facebookissa Iloa, eloa! -blogi

torstai 27. kesäkuuta 2019

Näissä synnytystalkoissa on toisinaan huonot eväät. Ajatuksia keskenmenosta, abortista ja neuvolasta

Jokainen lisääntyvä perhe osallistuu tavallaan maamme synnytystalkoisiin, halusi tai ei. Yhteiskuntamme kannaltahan jokainen tähän maahan syntyvä pieni kansalainen on hyvin haluttu ja hartaudella odotettu, sillä on kyse kuitenkin tulevista veronmaksajistamme. Jotta kaikki tämä voi jatkua, vauvoja tarvitaan.


Syntyvyys on edelleen laskussa. Luulisi, että yhteiskuntamme puolelta asiat olisi optimoitu niin, että äitejä ja tulevia äitejä tuettaisiin, koska vauvat ovat hyvin tervetulleita syntyvyyttä nostamaan. Tokihan maassamme on verovaroin kustannettu vapaaehtoinen neuvolajärjestelmä, sekä lapsilisät. Muutoin tuntuukin, että monen asian kanssa saa olla aika yksin.


Välittämistä, huolenpitoa vai tungettelua?


Neuvolasta usein ensimmäisenä kysytään,  oliko raskaus toivottu vai vahinko. Etenkin, jos on lapsia pienillä ikäeroilla tai jos olet hyvin nuori. Perheenäidit kun kuulemma tekevät eniten abortteja Suomessa. Siltikin kaikkien kolmen raskauteni kohdalla tämä kysymys on tuntunut jotenkin pysäyttävältä. Että aivan kun soittelisin neuvolaan, jos en olisi aikeissa pitää tätä lasta. Mutta toki edustan vain toista puolta asiasta.

Jos taas puolestaan aiot tehdä abortin ja varaat sitä varten ajan, ei sairaalassa sinulta varmistella, oletko aivan varma asiasta, kartoiteta tilannettasi ja koiteta löytää tukea tilanteeseen, joka tuntuu mahdottomalta. Miksi ei? Juuri silloin moni tarvitsisi tukea kipeästi. Ajatellaan kai, että koska on oikeus abortoida, niin asiaan ei saa puuttua. Ja ei, suurimmaksi osaksi ei ole kyseessä raiskauksen uhritkaan, ne ovat onneksi hyvin pieni osuus. Heistä jos kenestä pitäisi välittää ja tarjota huolenpitoa.

Oikeanlainen puuttuminen on kuitenkin myös välittämistä ja toivon etsimistä niille, joilta se on hukassa. Olen kuullut useammalta äidiltä kokemuksia näistäkin tilanteista, kun sitä olisi toivonut, että edes yksi olisi kyseenalaistanut. Abortti on monille valtava taakka kantaa, eikä siitä etukäteen kuule, kuinka sen kanssa matkaa koko elämänsä, eikä suinkaan jätä taakseen.

Miksi saa epäillä äitien halukkuutta pitää lasta tai jaksaa uuden vauvan kanssa, mutta ei saa epäillä halukkuutta aborttiin?



Keskenmenosi kanssa olet lopulta aika yksin


Nyt keskenmenon kokeneena minulla on herännyt paljon ajatuksia myös tästä puolesta. Siitä, kuinka yksin jää terveydenhuollon puolelta. Aika paljon keskenmenoihin tuntuu yleisesti liittyvän odottelua, huolta ja stressiä. Ehkä pelkoakin. Keskenmenoihin ei näytä olevan hoitopolkua, joka olisi joka kunnassa samanlainen. Näinhän on myös synnytysten osalta, käytännöt vaihtelevat joka paikassa. Ei siis ole mitenkään mahdollista, että kaikki toiminta pohjaisi "tutkittuun tietoon". Osa edustaa tyyliä "näin meillä on nämä hoidettu".

Oma keskenmenoni sattui niin sanotusti onnellisten tähtien alla. Koska keskenmeno oli verinen ja raju ja viikkoja niin paljon, pääsin naistentautien päivystykseen, jossa mm. ultrattiin tilannetta. Olisi ollut aika kauheaa siinä tilanteessa jäädä vaan arvailemaan kotiin. Monessa paikassa se on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Juuri tuo epätietoisuus on ainoa kaveri, joka naisille annetaan. Ei vastauksia, tutkimuksia, lääkäriaikaa, ultrausta, labroja, sisätutkimusta tai välttämättä edes kahta myötätuntoista sanaa; olen pahoillani. Kaikki tosin niitä eivät kaipaakaan, mutta olisi edes jotain, mistä kieltäytyä. Joskus riittää sekin, että tukea on tarjottu.






Mä olen onnellinen mun ultrauksista ja jopa siitä hemoglobiinin mittauksestakin. Siitä, että niiden kautta sai nopeita vastauksia omasta tilanteestaan, eikä siksi suurempaa huolta päässyt syntymään. Ihan alkuun kyllä mietinkin paljon, että onko niin suuri veren ja hyytymien määrä ihan normaalia, kun vauva ja istukka yms olivat jo kuitenkin poistuneet. Eihän minulla olllut mitään aiempaa tietoa keskenmenoista, eikä kukaan niistä kertonut

Se, että keskenmenot ovat yleisiä, ei poista sen olevan suuri ja surullinen tapahtuma, johon liittyy myös paljon terveyteen liittyviä seikkoja, mahdollisia pulmiakin. 


Harmi,  että meillä muutto ja sen myötä paikkakunnan vaihdos sattui mulla tähän väliin. Aiemmalla paikkakunnalla mulle kerrottiin, että neljän viikon päästä keskenmenosta otettaisiin labrat, hb ja ultrattaisiin varmuudeksi. Uudella paikkakunnalla en sitten saanutkaan muuta, kuin raskaushormonin mittauksen labrassa, saatesanoin "suhun ollaan yhteydessä vain, jos kaikki ei ole ok". Eli lisää odottelua. Sen hemoglobiinin menen varmaan mittauttamaan avoneuvolassa, koska olisihan se ihan hyvä tietää, alkaako se nousemaan.

Kaikissa kunnissa ei saa kuulemma edes tätä raskaushormonin mittausta, vaan naiset ovat vain kotona tehtävien raskaustestejen varassa. Ihan pöyristyttävää. Vaikka juu, kyllähän ne useimmiten ovat oikeassa, mutta eivät aina. Ideaalimaailmassa keskenmenon jälkeen mitattaisiin aina myös ferritiinit ja otettaisiin laaja hormonipaneeli, jotta tiedettäisiin oikeasti missä mennään.

Aika huonot eväät näissä synnytystalkoissa tällä erää. Kuitenkin suurin osa keskenmenon kokeneista on niitä äitejä, joille elävä lapsi olisi ollut enemmän kuin toivottu. Meitä, jotka tulevat yrittämään uutta raskautta. Synnytystalkoopotentiaalia siis. Luulisi, että silloin olisi varauduttu myös paremmilla eväillä. 




Voi jospa resursseja olisi jakaa niin, että myös keskenmenoissa kaikissa kunnissa saisi tukea tilanteeseen. Autettaisiin niin, että äidit olisivat nopeammin fyysisesti valmiita ja henkisesti halukkaita yrittämään uudestaan. Se olisi kauaskantoista toimintaa syntyvyyden hyväksi.

Keskenmeno kuitenkin kertoo hyvin vahvasti siitä, että nyt kaikki ei ole tai ollut hyvin. Kahdessa ensimmäisessä raskaudessani en ole kaikkia neuvolakäyntejä tai tutkimuksia tarvinnut, koska kaikki on ollut hyvin. Osa niitä kuitenkin tarvitsee, ja onneksi palvelut toimivat hyvin siltä osin pääasiassa.

Ristiriitaista on kuitenkin se, että synnytyksen jälkeisessä jälkitarkastuksessa monessa kunnassa painostetaan sisätutkimukseen, vaikka se ei ole Kelan mukaan edes pakollinen. Voisikin vähän liioitellen sanoa, että kamoon, se on jo pullauttanut lapsen, antakaa sen olla. Sitten taas keskenmenon jälkeen et välttämättä saa palveluita, vaikka haluaisit. Jäät nuolemaan omia haavojasi. Että sen kerran elämässä kun mä haluaisin sitä ronkkimista, niin silloin sitä ei saa.

Ainahan voi toki mennä yksityiselle. Rahalla saa aika monia kivoja asioita. Reilua hyvinvointiyhteiskunnassa? Ei.

Sinällään olo on kuitenkin positiivinen, sillä meillä ihmisillä on suu millä puhua, ja näppis millä kirjoittaa. Katsotaan ja viedään asioita eteeenpäin. Synnytyskulttuurissakin on menty paljon eteenpäin, myös muissa naisiin liittyvissä asioissa se on mahdollista.




Hyppää arkeen ja arjen ajatuksiin mukaan Instagramissa @iloelolaura

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Telttaelämää - Helppoa telttailua lasten kanssa


Tämän vuoden telttakesä on korkattu! Viime kesänä hankittiin teltta erillisellä oleskelutilalla, jotta telttaretkeilystä voisi tulla helppoa ja mukavaa, ehkä jopa harrastus? Lasten kanssa kaikenlainen retkeily on mukavaa ja tuo vaihtelua arkeen, ja telttailu tuo paljon uusia mahdollisuuksia myös retkeilyyn.


Me ei olla niinkään mitään pitkän matkan vaeltajia, joten meidän teltta ja muut kamppeet eivät ole mietitty keveyden ja pieneen tilaan menevyyden perusteella, vaan aivan muilla kriteereillä. Tai sanoisinko, että ei ainakaan tällä hetkellä olla vaeltajia. Kun lapset vähän kasvavat, voidaan hyvin ollakin.

Nyt meidän telttailuvarusteet ovat kuitenkin hankittu leppoisia yöpymisiä ajatellen, oli sitten paikka metsässä tai leirintäalueella. Leirintäalueet ovat helppoja yöpaikkoja, koska silloin ei tarvitse miettiä vessa-, vesi, ruoanlaitto- yms. -mahdollisuuksia ihan niin perinpohjaisesti. Potta toki kulkee aina kainalossa, minne sitten menemmekin.


Millaisessa teltassa on helppoa retkeillä lasten kanssa?


Yhden lapsen kanssa telttailtiin tavallisella pikkuteltalla, eli kupoliteltalla. Kyllähän kahden lapsen kanssakin vielä sellaiseen mahtuisi, mutta me kaivattiin sellaista telttaa, joka houkuttelisi telttailemaan. Pienissä teltoissa kun on se, että sateen yllättäessä siellä ahtaudessa on hengattava, tai jos lapset nukkuvat ja itse et, on vietettävä aikaa teltan ulkopuolella. Se kuulostaa kylmältä. Tykkään telttaillessakin lämpimästä ja kuivasta olotilasta. 

Niinpä lähdettiin miettimään telttaa, jossa olisi myös oleskelutila. Telttatermeissä tämä eteistila on kuulemma absidi nimeltään. Päädyttiin telttaan, jonka eteinen on noin 180cm korkea ja abaut 2x3 metriä. Makuuhuoneen puoli puolestaan on suunniteltu viidelle ihmiselle. Hyvin mahdutaan neljästään siis.




Oleskelutila on kyllä ihan huippu. Siinä voi säilyttää tavaroita, leikkiä, ja hengata iltaisin kun lapset nukkuu. Ja vaikka ruokailla.  


Meidän teltta on Vango Skye 500, eli Vanksu. Hintaa sillä oli reilut parisataa euroa. Aika keskihintainen varmaankin? Ennen Vanksua meillä kävi kääntymässä puolet halvempi, kahden makuuhuoneen teltta, mutta sen kangas oli niin ohutta, että siitä löytyi reikiä jo ennen käyttöönottoa. Se ei oikein vakuuttanut. Nykyteltat on onneksi pääsääntöisesti kestäviä ja vedenpitäviä. Muutoin varmasti kahden makuuhuoneen ja oleskelutilan telttakin olisi ollut oikein mukava, olisi mahtunut vaikka kavereitakin mukaan. 

Meidän teltta on tunneliteltta, eli kaarikeppien lisäksi myös tukinarut pitävät telttaa pystyssä. Teltassa on erikseen ulkoteltta, johon makuuhuone (sisäteltta) kiinnitetään kätevästi klipseillä. Makuuhuoneessa on kiinni myös olohuoneen lattia, joka vain rullaillaan suoraksi ja kiinnitetään klipseillä ulkoteltan nurkkiin. Aika simppeliä. Teltan pystyttää vartissa yhden miehen voimin.


Mitä muuta telttailuun tarvitsee?


Patjat ja makuupussit

Telttailuun ei tarvitse oikeastaan kovin paljoa varusteita, jos telttailee vaan kesäisin pihoilla ja leirintäalueilla. Silloin riittävät patjat ja makuupussit. Muu riippuu mieltymyksistä, säästä, tekemisestä, olosuhteista ja hifistelyn tasosta. Keskellä metsää tarvitaan luonnollisestikin vähän enemmän kaikkea. 

Meillä on telttapatjoina ilmapatjat, sillä ne on tuhat kertaa mukavammat kuin ohuet telttapatjat. Niissä pääsee kauemmas maan kylmyydestä, ja ne ovat meillä myös kotona vieraspatjakäytössä silloin, jos tavalliset vieraspatjat ovat jo käytössä. Koska nämä eivät ole mitään hifistely-vaelluspatjoja, ovat nämä sieltä edullisimmasta päästä. Yhden hengen ilmapatja maksaa kympin.




Tänä kesänä päivitettiin varusteita aika oleellisesti, sillä hankittiin myös ladattava pumppu patjoille. Tämä on ihan huippu. Pumppu maksoi 20€, ja ladattuna sitä voi käyttää 20 minuuttia. Meidän nelihenkisen perheemme patjojen pumppaukseen menee yhteensä noin 5 minuuttia. Tekee telttailusta taas astetta leppoisempaa, kun kukaan ei joudu pumppaamaan patjoja jalkapumpulla hikisesti.

Meidän makuupussit ovat vähän sekalaista sakkia. Yhdellä on talvimakuupussi,  kahdella kesäpussit, ja yhdestä en tiedä mikä se on, ehkäpä joku siltä väliltä. Niitäkin olisi tarkoitus päivittää vähän kerrassaan. Ilmeisesti ns. kolmen vuodenajan makuupussi olisi paras juuri meidän tarpeisiin, talvella ei mulla itselläni ainakaan ole minkäänlaisia telttahaluja, hui.

Viime kesänä pienin nukkui vauvojen (talvi)lämpöpussissa. Tänä kesänä hän on nukkunut tavallisessa aikuisten pussissa, joka on narulla sidottu vähän lyhemmäksi, ettei minityyppi huku sinne. 





Muut hilpetöörit



Varavirtalähde

Kaikkien eräretkienkään ei tarvitse olla kännykättömiä, jollei itse niin halua. Minä tykkään siitä, kun illalla voi oleskelutilassa käpertyä vilttiin, katsella luontoa ja ehkä vähän somettaa tai vilkuilla jotain sarjaa. Varavirtalähde on hyvä olla mukana.


Lapsille: matkarattaat, potta, viihdykettä

Joskus nukkumaankäydessä lasten meno voi olla niin villiä, että matkarattaisiin laitetaan toinen tyyppi unta hakemaan, josta sitten tilanteen rauhoituttua siirretään telttaan nukkumaan. Ja toki matkiksia tarvitsee myös pienimmän päikkäreihin.

Matkapotta kulkee mukana aina. Ei tarvitse aamukoleassa juosta pissahätäisen lapsen kanssa puskaan tai vessaan, vaan voi laittaa tyypin potalle siihen oleskelutilaan.

Vaikka suurin osa ajasta retkillä varmaan meneekin luonnossa, on silti hyvä olla vähän jotain leluja mukana esim. sadehetkiin. Oleskelutila mahdollistaa myös sisäleikit.




Tsemppimieli

Reissuihin kuuluu usein auttamatta jotain säätämistä, niin telttailuunkin. Joskus (aika useinkin..) reissussa lapset nukkuvat vähän tavallista vähemmän, ja ovat siksi myös enemmän kierroksilla. Tsemppimieltä tarvitsee moneen, ettei kiva reissu kaadu siihen, että aikuinen käytöksellään pilaa sen. Huoletonta reissufiilistä siis kaikille.


Muuta

Lämmintä vaatetta, wipeseja, evästä, vettä, ruokailuvälineet, korvatulpat, crocsit tai vastaavat, vessapaperia. Lisäksi meillä on paikasta ja ajankohdasta riippuen mukana otsalamppu, retkilyhty, tulentekovälineet ja trangia eli retkikeitin ruoanlaittoon.

Puuttuiko tästä jotain oleellista?


Leppoisia telttaretkiä!




Retkiin ja arkeen pääsee mukaan myös Instagramin puolella @iloelolaura

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Neljä päivää erossa lapsista tuntui aluksi todella hurjalta ajatukselta


Muuton keskellä olin lopulta neljä päivää erossa lapsista. Vaan kylläpä asia mietitytti, ja kauhistuttikin etukäteen. Nuorimmainen kun on kuitenkin vasta vuoden ja kahdeksan kuukautta, eikä me olla harrastettu pitkiä poissaoloja lasten luota.


Neljä päivää. Sehän on lasten elämässä ihan iäisyys. En ikinä ollut ollut niin pitkää aikaa erossa edes esikoisesta, saati sitten taaperosta. Molemmat ovat aiemmin harrastelleet vain yhden yön kyläilyreissuja.

Instagramin puolella mietinkin asiaa jo etukäteen, sillä se oli kyllä ajatuksissa todella paljon. Lähinnä juupas-eipäs, onko neljä päivää liikaa vai ei -mietintää. Ihan ihmeen paljon sain asiaan käytetyksi energiaa, pelkkään miettimiseen.  Asia tuntui minusta tosi hurjalta, ei siksi, etteikö lapset pärjäisi. Ja joo, tiesin itsekin pärjääväni kyllä. Lähinnä ajattelin, onko noin pitkä erossaolo hyväksi taaperolle.

Instassa suurin osa äänesti, ettei neljä päivää ole maailmanloppu, ja siihen sitten itsekin päädyin. Itselläni sitä päätöstä puolsi myös se, että taaperolla on kuitenkin myös sisko koko ajan mukana. Lisäksi hän on melkoinen toiminnan tyyppi, joka tykkää mennä ja reissata. Ja toki se, että jos uutta kotia halusi yhtään saada puretuksi laatikoista, niin lasten kanssa se ei kovin sujuvaa olisi, vaan aikamoista kaaosta.

 Jos lasten toinen vanhempi ei olisi ollut mukana lasten kanssa, olisi homma täytynyt miettiä taaperon kohdalta uusiksi. Miehen mukanaolo kuitenkin ratkaisi sen asian, ja päätin ajatella, ettei se nyt niin paha olisi taaperollekaan.





Vauvaikäisenä nuo molemmat ovat kulkeneet mun jatkeena joka paikkaan. Sen jälkeen olemme lasten yökyläilyissä menneet sillä perinteisen turvallisella, 1 vuorokausi per ikävuosi -metodilla, jos lapset ovat reissussa ilman vanhempia.


Tosin vaikkapa kahdeksi viikoksi en lähtisi minnekään ilman lapsia, vaikka he toisen vanhempansa kanssa olisivatkin sen aikaa. Ehkä sitten kun ovat teini-iässä, tai jotain. Jää nähtäväksi.

Eli mikä ongelma? En tiedä. Ajatteleeko isät tällaisia? Ei varmaan kovin monet? Sen sijaan tiedän, että aika moni äiti  näitä pähkäilee. Toiselle on helppo sanoa, että joo, todellakin, nautit rauhasta jne, mutta omalla kohdalla sitä sitten kuitenkin pähkäilee.

Tämä ei liity  mihinkään hyvä vs. huono äiti -juttuihin (inhoan käsitettä ja läpänheittoa aiheesta "paska mutsi"), vaan ihan vain näihin pikkulapsivuosiin, läsnäoloon, äitiyteen, lasten tunteisiin, ikätasoiseen kehitykseen jne. Elämään.

Neljä päivää erossa lapsista tuntui tavallaan melkein villiltä. Jos mulla ei olisi olllut niin paljon tekemistä, olisi varmasti tuntunut apealta ja aika olisi mennyt hitaasti. Nyt kuitenkin päivät vain hujahtivat.




Lapsen reagointi


Tokikin poissaoloihin liittyy myös pakollinen jälkipuinti. Reissunsa jälkeen taapero on ollut niin sylinkipeä, äidin sylin. Erossaoloa hän koittaa paikata kiukkuisella läheisyydellä, roikkumalla äidissä. Se tosin oli tiedossa jo etukäteen, esikoinenkin on tätä aikoinaan harrastanut, enää ei samassa määrin. Enemmän sitä miettisi, jos noin pieni lapsi ei reagoisi poissaoloon mitenkään.



Äitiys. Niin paljon tunteita ja ajatuksia. Sellaista se on. Aika ihanaa.



Kuvat ihanasta alppiruusupuistosta Helsingistä eiliseltä


maanantai 3. kesäkuuta 2019

Vauvan hautaaminen keskenmenon jälkeen


Olen tätä keskenmenoa, vauvan kuolemaa käsitellyt nyt useamman tekstin verran. Tuntuu, että tämä on ehkä se viimeinen kirjoitus, jonka vielä haluan kirjoittaa aiheesta. Elämä jatkuu, vaikka kauheita asioita välillä tapahtuukin. Viikko sitten käytiin hautaamassa raskausviikolla 11+3 kuollut vauvamme.



Kirjoitus keskenmenosta löytyy täältä, ajatuksia keskenmenon jälkeen tässä, elämän jatkumisesta tässä.

En ole oikeastaan surrut sitä, että raskaus meni kesken, ja että ei ylipäätänsä saatu vauvaa, vaan sitä, että me ei saatu juuri tätä vauvaa. Ei saatu koskaan oppia tuntemaan juuri häntä. Uskon kyllä, että tulen vielä raskaaksi ja saadaan elävä lapsi tai lapsia, mutta eihän se korvaa sitä, että yksi on menetetty.

Varmasti joku ajattelee, että miksi moinen show jonkun kuolleen sikiön vuoksi, niitähän nyt kuolee siellä täällä, niin keskenmenoihin kuin abortoitunakin. Itse en ajattele kuollutta vauvaa sikiönä, vaan vauvana. Pidin häntä kädessäni hetken ajan, ja ihan vauvalta hän näytti. Ja jo ennen tuota tapahtunutta, alusta asti olen ajatellut vauvaa vauvana. Sikiö on itselleni kylmänpuoleinen sana, jonka taakse on helppo unohtaa se, että puhutaan vauvasta.


Hautaaminen ja nimi vauvalle


Viime sunnuntaina oltiin päätetty lähteä iltapäivällä hautaamaan vauvamme rippeet meille tärkeään paikkaan, läheistemme luo. Päivän mittaan mietimme välillä, että joku kasvi täytyisi menomatkalla käydä ostamassa hautaa varten.

Ystävä, joka oli mukanani sairaalassa keskenmenopäivänä, tuli käymään meillä ennen lähtöämme. Hänellä oli yllätyksenä mukanaan puska kevätesikoita, jonka hän oli kaivanut omalta pihaltaan. Vauvalle, hän sanoi. Tuntui hyvältä, merkityksekkäältä. Asia oli ratkaistu näin, ja hänen tuomansa kukka tuntui minusta juuri oikealta ratkaisulta. Kukka ystävältä, joka oli ollut mukana mun hädän hetkellä.

Pakkailimme tavaroita iltapäivän hautaamisvisiittiä varten, kun toinen ystävä kyseli viestillä, oliko meillä joku nimi mietittynä vauvalle. Ei ollut, koska eihän me tiedetty, oliko tytöstä vai pojasta kysymys. Ystävä kehotti miettimään, voisiko vauvalle kuitenkin antaa vaikka jonkun nimen, joka sopii tytölle tai pojalle, kummalle vaan.

En ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta se tuntui järkeenkäyvältä, ja yhtäkkiä tärkeältäkin, oltiinhan menossa vauvaa hautaamaan. Onhan meidän muillakin lapsilla nimi, miksei kuolleella lapsellakin. Autossa oli noin puolisen tuntia aikaa miettiä, mikä me annettaisiin nimeksi.



Mietittiin aluksi tyypillisiä sukupuolineutraaleja nimiä, luontonimiä ja muita. Ne eivät kuitenkaan kuulostaneet yhtään meiltä, joten siirryttiin seuraaviin. Tuntui vähän vaikealta hommalta. Poikien nimiä selatessa silmiin osui nimi, josta saisi tarkoitukseen toimivan lisäämällä siihen yhden kirjaimen perään. Se kuulosti hyvältä, ja ihme kyllä myös miehenkin mielestä. Neljä kirjainta. Ja ajomatkaakin oli vielä kymmenisen minuuttia jäljellä.

Perillä suunnattiin suoraan hautahommiin. Mies kaivoi kuopan, johon kumottiin vauvan rippeet. Ei sitä oikein kauniisti saanut kipattua. Kolmevuotias kysyi, missä se vauva on, kun tossa oli vaan verta. Ei ollut oikein asia konkretisoitunut hänelle vielä, vaan hän odotti täysiaikaisen vauvan kokoista vauvaa haudattavaksi.

Multaa ja kukka päälle. Mietin, että elämä on välillä tosi kovaa. Samalla tunsin surua niiden puolesta, jotka ovat kohdanneet keskenmenon niin, ettei heillä ole elossa olevia lapsia lohtua tuomassa. Ja ne vanhemmat, joilla ei ole samaa jälleennäkemisen toivoa kuin itsellä. En pysty kuin arvailemaan heidän surunsa suuruutta. 



Seuraavana päivänä erään ystävän kanssa juteltiin kaikesta tapahtuneesta. Hän kysyi, mitä valitsemamme nimi tarkoittaa. Kerroin, että siinä kiireessä en tullut tarkistaneeksi nimen merkitystä. Ystävä googlasi asian. Jumalan kaunistus, se oli nimen merkitys. Ohhoh. Se kosketti jotenkin älyttömän kovaa. Mulla on ollut vauvan kuoleman suhteen tosi lohdutettu olo, mutta tästä tuli vielä vahvemmin olo, että vaikka ikäviä asioita tapahtuu, ei olla yksin. Just se nimi, josta me harvinaisesti päästiin yhteisymmärrykseen ja vielä kiireessä, tarkoitti jotain niin kaunista, itselleni merkityksellistä. Vau.


Ensi vuonna samaan aikaan kevätesikot kukkivat taas. 





Keskenmenoon liittyviä pohdintoja löytyy lisää Instagramista @iloelolaura kohokohdista

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Kroppa, joka jo unohti edes olleensa raskaana

Aamulla katsoin peiliin. Viimeisetkin rippeet raskausvatsasta ovat hävinneet. Jos nyt olisi viikko synnytyksestä, olisin maailman onnellisin tämän kokoisesta, pienehköstä mahasta. Mutta viikko keskenmenosta tuo vatsa tuntuu vaan vitsiltä, surulliselta ajatukselta, että keho porskuttaa jo eteenpäin. 


Pari päivää sitten mainitsinkin, että sitä ihan unohtaa, ettei olekaan enää raskaana. Nyt on oikeastaan toisin perin sama asia. Tulee olo, että on kuvitellut koko raskauden ja keskenmenon, sillä niin epätodelliselta ja kaukaiselta asialta se tällä hetkellä tuntuu. Etenkin, kun tosiaan tuo maha ei enää muistuta raskaudesta, ja jälkivuotokin on jo lähes loppunut.

Verisiä kuvia keskenmenosta


Etenkin nyt, kun on niin epätodellinen olo, olen iloinen siitä, että keskenmenon hetkellä olen ottanut kuvia. Karmeita, verisiä ja surullisia kuvia. Itseäni varten. Kuva kasvoistani sillä hetkellä, kun ymmärsin tapahtuneen keskenmenoksi. Sanoinkuvaamaton suru. Sitä kuvaa en julkaissut, vaan päädyin surunaamaan muutaman tunnin päästä h-hetkestä. Siinäkin oli ihan tarpeeksi. 

Kuva veritahroista ensimmäisen vessan lattialta. Verinen kasa, jonka sisällä oli vauva. Verinoroja tutkimuspöydällä ja lattialla sen alapuolella. Kuva nyrkin kokoisesta hyytymästä ja verikaaoksesta kolmannen vessan lattialta. Kuva vatsastani keskenmenon päivänä, sekä seuraavana päivänä. Niissäkin kuvissa on jo iso ero mahan koossa. 

Nämä kuvat auttavat minua käsittelemään tapahtunutta, ymmärtämään sen todeksi. En edes tajua, miksi tosiaan otin näitä kuvia, mutta onneksi tein niin. Ainoastaan harmittaa, ettei minulla ole kuvaa vauvasta. On vain omat epätodelliset muistikuvani. Se hetki kun näin vauvan, oli niin sydäntäriipaisevan lohduton, ettei silloin tullut mieleenkään ottaa kuvaa. Harmi. 


Keho toipuu


Toki mulla edelleen on heikko ja voimaton olo, mutta se ei, hassua kyllä, muistuta mua keskenmenosta, vaan se jostain kumman syystä mieltyy vain tämän hetken normaaliksi olotilaksi. Oikeasti olen kiitollinen siitä, miten hienosti keho toipuu ja hoitaa asian, mutta silti se satuttaa. Joka aamu herätessä tajuan ekoina ajatuksina, että mä olen nukkunut tänne saakka, enkä heräillyt aamuyöstä, kuten raskaana ollessa.

Eilen kävin roskiksilla ja autolla. Sen jälkeen hengästytti ja piti huilata useampi minuutti. Rankka reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ihan hyvä ulkoilu silti, koska sisällä ollessa sitä ei noin selvästi tajua, kuinka heikossa kunnossa on. Vaikka päivän mittaan muutamaan kertaan voimat katoavat ja päänsärky iskee, voi sisällä kuitenkin istua ja makoilla joka välissä. Sitä selviää, vaikka onkin päivät lasten kanssa keskenään.




Olen iloinen, että ollaan parina päivänä saatu ystäviä meille kotiin seuraksi. Aika menee nopeammin, kun saa jutteluterapiaa ja lapset tervetullutta vaihtelua. Isompi lapsi on muutamana päivänä haaveillut, että päästäänköhän me huomenna ulos?  Voi toista. No, senkin aika tulee kyllä. Tavallaan olen iloinnut myös siitä, että just nyt on sateista ja ankeaa säätä ollut päivätolkulla. Tällä hetkellä sataa kuin saavista kaataisi.

Nyt odotan, että posti toisi kaipaamani raskaustestit. Pääsen seuraamaan raskaushormonin vähenemistä kehosta, odottamaan vain sitä yhtä viivaa tikussa. Sitä, jota normaalioloissa en odottaisi. Tragikoomista. Tästäkään asiasta en ollut kuullut aiemmin. Kyllähän toki sitten kesäkuun puolessavälissä on myös jälkitarkastus ja labrat, mutta haluan seurata tilannetta jollain tasolla ennen sitäkin. Ja joo, saahan raskaustestejä kaupastakin. Minä vaan halusin suuremman määrän.


Päivä kerrallaan. 




Keskenmenon jälkipuintia ja muuta elämää löytyy Instagramin puolelta @iloelolaura

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Keskenmenon jälkeen


Keskenmenosta on nyt neljä päivää. Tuntuu, kuin siitä olisi jo ainakin kuukausi. Alun itkuisuudesta on siirrytty seuraavaan vaiheeseen, joka näyttäisi olevan turta olo. Henkisesti. Fyysisesti vielä heikottaa. 



Neljä päivää tuntuu tosiaankin ikuisuudelta. Siltä, että koko keskenmeno on jo niin old news, että pitäisi pystyä siirtymään eteenpäin. Että mitä mä tätä nyt edelleen vatvon, menisin vaan seuraavaan asiaan jo. Onneksi järjellä tiedän, että se ei ole totta, vaan asiaa saa prosessoida sillä tavalla kuin se tuntuu luontevalta. Tiedän, että tästäkin selvitään, ja jossain vaiheessa uskalletaan taas yrittää uutta raskautta. Sitten, kun sen aika on. Nyt keskitytään tähän hetkeen.

Oma mieli tuntuu yllättävän lohdutetulta. Tiedän, että jatkossakin tulee tilanteita, että itkettää ja suru tulee päälle. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun pieni vauvani oli aivan liian aikaisin kädessäni. Aika kuitenkin parantaa osan haavoista, ja koska uskon Jeesukseen, on mulla lohdutus sieltäkin suunnasta. Se on aika upeaa se.


Keskenmenon jälkeen sairaalassa


Olin sairaalassa illan ja yhden yön, sillä verenvuodon katsottiin olevan niin runsasta, että sitä oli hyvä tarkkailla. Mulle ehdotettiin Cytotecia, mutta en halunnut sitä, koska ei ollut kyse hätätilanteesta, ja lääke voi olla myös todella raju. Tilanteessa oli tarpeeksi  kestämistä jo ilman sitäkin. Ja eihän lääkekään takaa sitä, että kaikki palaset tulevat kohdusta. Alkuun kuulosti siltä, että Cytotec olisi pakko ottaa, mutta yllättäen se lääkkeittä odottaminen olikin kaikille sitten ok.

Pyysin ja sain lämpöpakkauksen, kun tuntui siltä, että kohdussa tapahtuu jotain äkäistä. Siitä oli apua. Muutamaan kertaan kysyttiin, haluanko särkylääkkeitä, mutta en kokenut tarvetta niille. Cytotecin kanssa olisin varmasti niitäkin tarvinnut. 

Yön aikana minulta tuli muutama nyrkin kokoinen verihyytymä kohdusta. Olin vähän järkyttynyt niistä, mutta varmistin niiden kuuluvan asiaan. Minulla ei oikeastaan ollut mitään käsitystä ennalta, mitä odottaa.


Sairaalahuoneen vessattomuus oli vähän haastavaa,  kun alussa tuli niin paljon verta, että oli oikeastaan vähän pakkokin aina peseytyä sidettä vaihtaessa. Lähin vessani oli invavessa, jossa pöntöltä ei yllä hanalle. Yöllä kävikin kerran vähän verisesti, kun hyytymät ja muu veri läsähtivät lattialle. Myös se oli eräänlainen epätoivon hetki kaiken epätodellisen keskellä. Vessan lattia oli veriroiskeissa parin metrin alueelta. Otti päähän, että koko ajan musta tulee älytön sotku, jota muut joutuvat siivoamaan. En halunnut hälyttää työntekijää kurjuuteni keskelle, vaikka oma fyysinen vointi ei ollut kovin kummoinen. Hullua, tiedän.




Vessa oli onneksi hyvin varustettu, pesuainetta, varrellinen lattiaharja ja -lasta. Hinkkasin, huuhtelin ja kuivasin lattian jotenkuten. Sitten kutsuin työntekijän, jotta saisin uudet housut veristen tilalle ja pääsisin huoneeseeni. Työntekijä-raasu jäi varmaan siivoamaan loput vessasta.

Minä hipsin huoneeseeni. Sairaalasängyssä oli vaikea saada hyvää asentoa. Lopulta nukahdin kuitenkin.

Seuraavat päivät


Verenvuoto oli rauhottunut selvästi yön aikana. Odottelin lääkärin töihin tulemista, kohdun tilannetta katsottaisiin ultralla taas. Siellä näyttikin paremmalta, hyytymää oli jo vähemmän, ja verenvuotokin oli jo määrältään maltillinen. Pääsisin kotiin odottelemaan, että loput rippeet kohdusta tulisivat. Labrat ja jälkitarkastus neljän viikon päästä.

Ennen lähtöä otettiin vielä labrat. Hemoglobiini 95, mikä ei yhtään yllätä edellisen päivän jälkeen. Vähän hutera olo ja omat liikkeet tuntuvat hitailta ja raskailta, mutta muuten oma fysiikka tuntuu melko normaalilta.  Heikottaa myös siksi, kun yö ja aamu piti paastota varmuuden vuoksi, jos edessä olisi ollut kaavinta ja nukutus. Onneksi ei ollut.

Kaupasta siteitä, lohtukukkia, suklaata ja sitä rautaa.




Esikoinen tervehtii minua "vauva kuoli, vauva kuoli" -tervehdyksellä. Itkettää. Lapsi ei ymmärrä vielä, mitä kuolema on. 


Ensimmäisenä päivänä itkettää, seuraavat päivät mieli on turta. Mietin, onko tämä seuraava käsittelyvaihe surussa, vai eikö koko asiaa vaan ymmärrä vielä. Epätodelliseltahan se tuntuu. Välillä ajatuksiin tulee jotain vauvaan tai odotukseen liittyvää, ja sekunnin ajan en muista, että vauvaa ei ole enää. Luen kymmeniä kertoja keskenmeno-tekstiäni. Olen iloinen, että kirjotin sen heti sairaalassa. Enää en välttämättä olisi kirjoittanut samanlaista, vaan ehkä miedomman ja sensuroidumman version, koska enää ei ole alun tunnemylläkkä päällä.

Vuorotellen olen pystyssä ja makuulla.  Pystyssäolon jälkeen tulee väsymys ja päänsärky. Onneksi lapset ovat todella sopeutuvaisia. Itseä jatkuva makuuasennossa oleminen alkaa jo tympimään. Tulee olo, että on laiska, vaikka toipumistahan tämä on, ei laiskuutta. Samalla mies pakkaa muuttolaatikoita ja hoitaa kotihommia.

Kohtu jatkaa työtään. Ajoittain on yllättävän ikäviä tuntemuksia, joskus puoli tuntia, joskus pitempään. Oma kuumavesipullo on pakattuna johonkin muuttolaatikoista. Mehupulloa ja suihkua vinkattiin, ja onneksi yksi kuumavesipulloksi sopiva pullo meiltä kaapista löytyikin. Siitä on ollut apua.




Iltaa kohden on joka päivä ollut selvästi parempi olo kuin edellisenä päivänä. Huomenna varmasti taas huippaa vähän vähemmän ja voimaa löytyy hitusen lisää. Onneksi. 


Keskenmenon käsittelyä löytyy lisää Instagramin puolelta @iloelolaura kohokohdista.

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Aamulla mulla oli vauva kohdussa, illalla muovipussissa. Keskenmeno.

Keskenmeno kahdennellatoista raskausviikolla. Sellaisen kanssa kohdattiin tänään. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää vauvaa kohdussa kasvamassa. Viime viikolla oli, eilen oli, aamullakin vielä. Vaan ei enää illalla. Jäljelle jäi vaan iso suru ja verta. Joka puolella verta. Miten sitä voi ollakin niin paljon?


Instagramin puolella kerroin jo aiemmin tapahtuneesta. Tuntuu kuitenkin, että on tarve muuttaa sanoiksi kaikki tapahtunut. Aloittaa surutyö asiasta. Kirjoittaa talteen asia tuoreena, kun on itse aivan hajalla. Joten tässäpä tulee, keskiviikko 22.5.2019, rv 11+3.

Tavallinen päivä, ei vaiskaan


Ihan tavalllinen aamu, johon heräsin taas kerran liian aikaisin. Tuttua edellisistä raskauksista, että uni ei vaan riitä aamuun saakka. Katsoin sängyssä pari jaksoa Dawson's Creekiä lasten heräämistä odotellessa. Koitin levätä, koska edellisenä päivänä oli tullut vähän verta, joka säikäytti. Olin myös soittanut silloin naistentautien päivystykseen, josta ohje oli seurailla tilannetta. Pieni verenvuoto kun ei yleensä vielä merkitse mitään.

Aloitettiin päivä normaaliin tapaan lasten kanssa. Aamupäivällä oli viimeiset kotiäititreffit meillä ennen muuttoa. Hyviä hetkiä ystävien kanssa. Iltapäivällä alkoi väsyttää, oli "vääränlainen" olo, sellainen, että kaikki ei ole jotenkin hyvin. Mentiin esikoisen kanssa päikkäreille, kuopus nukkui jo rattaissa. Päikkäreiltä herätessä oli edelleen outo olo.

Pakkasin tavaroita illan synnytyskeskusteluiltaa varten. Mielessä kävi, että ota varahousut mukaan, mutta en halunnut ajatella sellaista. Verta oli tiputellut pitkin päivää edelleen, mutta hyvin vähän. Keskusteluilta alkoi, tuntui, että nyt valuu paljon. Menin vessaan ja vähän kauhistuin veren määrää. Siivosin teurastuksen jäljet ja tuuppasin reilun paperikasan housuihin. Hetken päästä tuttu valumisen tunne ja olo, että nyt on housut kyllä märät. Poistun taas vessaan. Onneksi illassa oli muitakin vetäjiä paikalla.


Housuja riisuessa verta lässähti lattialle vähän joka puolelle. Tuntui, että nyt tulee jotain isompaa. Laitoin käden alle, että sain kopin. Ajattelin, etten halua mun vauvan palasia mihinkään pönttöön tai lattialle. Sieltä tulikin iso palanen, jonka seassa oli myös joku pieni vauvaa muistuttava. Vauva. Tosi, tosi tosi pieni. Vauvan pituus päästä peppuun on näillä viikoilla jotain 41-52mm, kuulemma. Huutoitkua.

Toisella kädellä pitelin tätä, toisella tyhjensin vieressä olevan roskiksen lattialle, ja anastin roskapussin tätä vauvan ripettä varten. Hetken päästä tuli toinen pala, erilainen, pienempi ja sileä. Laitoin myös sen siihen muovipussiin. Sitten lisää verta, ja vähän lisää. Soitin synnärille.

Vuorasin veriset housuni käsipyyhepapereilla ja aloin siivoamaan verta. Sori Me-talo, jos johonkin sitä vielä jäi. Tulin vessasta ulos, ja keskusteluillassa ollut ystävä odottikin siinä. Itkin. Ystävä lähti hakemaan mun tavaroita, minä kävin vielä varastamassa toisestakin vessasta tyhjän roskapussin, jonka päällä voisin verineni istua autossa. Lähdettiin hipsimään autolle, ulkona satoi.

Synnärin käytävällä oli muutamia onnellisia perheitä vastasyntyneitä esittelemässä läheisilleen. Ja sitten minä, itkunaama verta koko ajan haaroista valuen. Hetken aikaa ystävän kanssa odoteltiin, kunnes pääsin tutkittavaksi. Kävin vessassa aluksi, koska teurastushousut olisi hyvä saada pois ja rakko tyhjäksi. Tulee lisää isoja rippeitä kohdusta, jotka laitan pussiin muiden seuraksi. Ajatuksena mulla on haudata nämä maahan, mitä mun vauvasta on jäljellä. En tajua, miten sitä verta voi roiskua joka puolelle.

Sisätutkimus tuntuu inhottavalta. Koitan hengittää syvään, auttaahan se synnytyksessäkin. Ultraus alakautta. Kyllä tämä valitettavasti on keskenmeno, kuulen. Tuntuu kamalan epätodelliselta, vaikka sormet veressä, omin silmin on kokenut sen juuri, että keskenhän se meni. Keskenmeno. Meidän vauvaa ei enää ole täällä.



Mies tulee työreissulta suoraan sairaalaan, tekevät ystävän kanssa läpystä vaihdon. Saan sairaalavaatteet omien, veristen vaatteideni tilalle. Onneksi ne ovat sentään vaaleanpunaiset, eivätkä siniset. Koitan siivota vessasta enimmät veret, koska tuntuu kamalalta jättää sellaista kuoleman jälkeä jonkun toisen kontolle. Luovutan lopulta, koska valun edelleen verta reippaasti.

Minulle ehdotetaan lääkkeitä, mutta haluan odotella ensin ja antaa kohdun tyhjentää itseään. Toki lääkkeet otan sitten, jos niille koetaan tarvetta vielä myöhemmin. Verikokeet, verenpaineiden mittaus. Odotellaan tuloksia, jotka joko antavat luvan syödä tai kieltävät sen. Saan luvan.

Lukuisia jättisiteiden vaihtoja pitkin iltaa. Välillä tulee hyytymiä, muuten vaan verta. Mun huoneessa ei ole vessaa, se löytyy kolmen oven päästä. Hana on aivan liian kaukana pöntöstä.

Mies käy kotona hakemassa tavaroita. Onni onnettomuudessa on se, että juuri tänään lasten isovanhempi oli heidän kanssaan meillä. Mitenhän tämä muutoin olisi sujunut? Kaikki tuo verikaaos yksin lasten kanssa kotona. Huh. Mies tuo tavarat ja on seurana sen aikaa kun pystyy.

Sitten olen vain minä, ja vuotava kohtuni. Suoja sängyllä, sairaala-alkkarit ja jättisiteet. Kaikkien ihmisten viestit lohduttavat, tuntemattomienkin. Mun vauva on kuollut. Sitä ei enää ole. En voi tajuta. Otan muistoksi kuvan vielä pömpöttävästä mahastani, joka todennäköisesti lähiviikkoina muuttuu vähän pienemmäksi. Jouluna meillä ei olekaan vauvaa.

Laitan ylistysmusiikit soimaan. En ole yksin. Nähdään sitten taivaassa, rakas.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Ultraa odottavan aika on pitkä - Alkuraskauden kuulumisia


Alkuraskaus on hidasta aikaa. Toisaalta raskausviikot vierähtävät hyvinkin nopeasti, kaiken lapsiperhearjen keskellä, ja toisaalta taas ihan hävyttömän hitaasti. Edelleen eletään alkuraskautta, vaikka tuntuu, että olisin ollut raskaana jo iäisyyden tai parikin.


Ja samalla kuitenkin tuntuun, ettei olisi raskaana ollenkaan, sillä niin usein sen unohtaa, eikä mahakaan siitä vielä muistuta. Tai no vähäistä kasvua on keskivartalolla havaittavissa, mutta riippuu vaatteista, näkyykö se. Itse aina iltaisin tiirailen, onko maha kasvanut. Lähinnä se näyttää siltä, että vatsasta olisin lihonut pari kiloa, mutta vaa'assa mitään heittoa ei vielä ole. Ja hyvä niin.


Ensimmäinen raskausneuvola


Mulla oli hetki sitten ensimmäinen raskausneuvola, jossa avauduinkin aiheesta raskauskilot, mahan koko ja muiden ihmisten kommentointi. Aloin siis kertomaan sitä, että en tälläkään kertaa mene neuvolassa punnittavaksi, mutta pääsi vähän rönsyilemään. Lyhyesti siis, molemmissa aiemmissa loppuraskauksissa mua on pienesti ahdistanut se kilojen määrä, enkä silloin jaksa keneltäkään kommentointia mahan koosta tai mistään muustakaan, kun olo on joka tapauksessa valtava.

Käyn siis vaa'alla jatkossakin vain kotona, en neuvolassa. Tämä mun ensimmäinen raskausneuvolakäynti oli samalla viimeinen käynti tutulla terveydenhoitajalla. Muuton vuoksi saadaan uusi neuvolakin. Olen tykännyt meidän neuvolatätsykästä hyvin paljon, sillä sen lisäksi että hän on mukava, osaa hän suhtautua hyvin siihen, että me ollaan käyty neuvolassa hiukan normaaleja neuvolarunkoja harvemmin.



Alun hauraus


Tämän hetkinen välietappi tuntuu omassa mielessä olevan se ensimmäinen ultra, jonka kunta tarjoaa. Ei siis olla tälläkään kertaa menty varhaisultraan, vaikka joka kerta olen sitä hetken aikaa miettinytkin. Mielenrauhan vuoksi, niinkuin varmasti muutkin odottajat.

Ennen ekaa ultraa on aina epätodellinen olo, kun ei vielä ole ns. mustaa valkoisella. Mieli yrittää lähteä kierroksille aiheesta, mutta olen päättänyt,  että kannattaa ajatella kaiken olevan hyvin. Muu on vähän ajanhukkaa, tavallaan. Iloitsen raskaudesta, mutta myönnän, että varmempi olo on varmastikin vasta sitten ultran jälkeen.




Epätodellisen hyvä olo


Sekin hämmentää, kun on niin hyvä olo ollut koko alkuraskauden. Vaikka sehän on vaan hyvä asia. Pari viikkoa sitten minulla oli vielä välillä etovaa oloa, mutta siihenkin on auttanut omat syömiset ja b6-vitamiinit. Ja varmasti myös aika. Olen testannut omaa oloa erilaisten syömisten ja vitamiinien ottamisen/ottamatta jättämisen merkeissä, ja aika huimasti tuntuu edellisen päivän syömiset vaikuttavan seuraavan päivän olotilaan, jaksamiseen ja siihen etovuudeen. Mielenkiintoista aikaa monella tapaa.


Odotellaan!



Raskausjuttuihin ja arkikuulumisiin pääset mukaan Instagramin puolella @iloelolaura

torstai 16. toukokuuta 2019

Vessahätäviestinnästä kuivaksi opetteluun 1,5-vuotiaan kanssa

Meidän nuorimmainen on tällä hetkellä puolitoistavuotias. Ei siis suinkaan puhuta enää vessahätäviestinnästä, vaan vessareissut ja -rutiinit ovat jo enemmänkin kääntyneet kuivaksiopettelun puolelle. Jännää nähdä, missä kohtaa lasta voi alkaa sanomaan kuivaksi. Esikoisen kohdalla se oli joskus ennen 1v9kk ikää. 



Olen toki tietoinen, että Suomessa usein ohjeistetaan, että vasta joskus 1,5-2,5-vuotiaana lapselle alkaisi kehittyä taito tunnistaa hätä ja alkaa pikkuhiljaa reagoimaan siihen. Kuten aiemminkin olen maininnut, asia ei ole fakta, sillä vauva on syntymästään saakka kykenevä tunnistamaan ja ilmoittamaan hätänsä. Taito katoaa, jos sitä ei ylläpidetä, ja sitten sitä opetellaan uudestaan taaperoiässä. Kyse on yhteyksistä aivoissa. Harjoittelemalla ne vahvistuvat, taidossa kuin taidossa.

En kuitenkaan ajattele vauvan vessahätäviestinnän olevan sen "parempi" kuin harjoittelun aloittamisen joskus 3-4-vuotiaanakaan, me vain ollaan tykätty meidän perheen kohdalla toimia näin. Ollaan koettu se helpoimmaksi itselle, sekä myös mielekkääksi ja palkitsevaksi.




Nyt voisi olla haastavampaa aloittaa 


Taaperon vessailut sujuvat tällä hetkellä tosi mallikkaasti.  Tarkoittaen sitä, että nykyään on jo paljon päiviä, jolloin märkiä housuja tai vaippoja ei tule ollenkaan. Vessa-asioita on harrastettu säännöllisesti syntymästä saakka, kuten esikoisenkin kanssa. 

Sen sijaan puolitoistavuotiaana aloittaessa voisi olla haasteita vastassa enemmän, onhan se sellainen tahtoikä, ja harvalla se paikallaan pysyminen on se mieluisin asia. Mahdotonta se toki ei silloinkaan ole. On vain keksittävä ne omat jutut, miten saa lapsen viihtymään potalla tai pöntöllä, ja keinot, miten saa lapsen rentoutumaan sen verran, että tuotos onnistuu. Ja toki se vaatii myös paljon toistoja, rutiineja. 


"Pääset kohta potalle, odota"


Me liikutaan paljon lasten kanssa kodin ulkopuolella. Jos ollaan pitempään menossa, on meillä aina matkapotta mukana. Kerhoillessa tai kaupungilla pyöriessä se ei aina ole mukana, sillä paikan päältä löytyy vessat, ja ennakointikin toimii aika hyvin. 

Jos taapero esimerkiksi herää päiväunilta ennen kuin ollaan tultu kerhosta tai muusta kotiin, sanon hänelle, että pääset kohta potalle, odota, älä tee pissiä housuun. Hän on tähän tottunut, ja osaakin pidättää hetken aikaa. Olen monesti todennut taaperon ohjeistamisen toimivaksi keinoksi, ja vertaillut tilanteita, jolloin ohjeistan ja jolloin en ohjeista häntä. Kun lapsi ei tiedä pääsevänsä pian potalle hädän tullessa, ei hänellä selvästikään ole motivaatiota pidättää. Ihan ymmärrettävää.



Hetkittäin vielä vaipat


Yöunille ja päiväunille hänelle laitetaan vielä vaipat, sekä pitemmille automatkoille. Yöunienkin jälkeen vaippa on usein kuiva, kuten on ollut jo vauvanakin. Lyhyillä automatkoilla vaippaa ei olla laitettu enää, jos esimerkiksi ennen ajelua on käyty vessassa. Taapero on niin kokenut vessailija, että osaa tyhjentää rakkonsa kerralla. Toki turvaistuimesta löytyy kuitenkin varatoimenpiteenä turvaistuimeen suunniteltu kosteussuoja. 

Muilla kyläillessä yms menoissa vaippaa laitetaan vaihtelevasti, tilanteesta ja sen kestosta riippuen.


Lapsen tämänhetkinen vessarytmi


Lasta tarkkailemalla voi oppia suunnilleen tietämään oman lapsensa rytmin, milloin yleensä tärppää. Tämä helpottaa elämää etenkin silloin jos on vieraita kylässä, tai lapsella muutoin on jotain niin mielekästä puuhaa, että vessahädästä ilmoittaminen unohtuu. 

Vessarytmi vaihtelee myös iän mukaan, 11 kuukauden ikäisen vauvan vessarytmi löytyy täältä. Meillä imetys loppui hetki sitten, mutta jo ennen loppumistaan imetystä oli enää sen muutaman kerran päivässä, ja nyttemmin lapsi juo vettä senkin edestä.





1,5-vuotiaan vessarytmi

Aamupissalle herätessä, herää n. klo 7

Aamupäivän pottailu, joskus 9-10 aikaan

Potalle lounaan jälkeen

Potalle hetki unilta heräämisen jälkeen

Yhdet iltapäivän pissat (ei aina tarvetta tälle)

Potalle iltaruoan jälkeen

Potalle ennen yöunille käymistä


Nykyään lapsella ei ole enää niin kiire unilta herätessä mennä suoraan potalle, vaan yleensä herätessä me sylitellään rauhassa ensin.

Tähän verraten voi todeta, että reilussa puolessa vuodessa lapsen vessakäynnit ovat vähentyneet siitä 9-11 kerrasta kuuteen, seitsemään kertaan. Aika mielenkiintoista seurata lapsen kehitystä tässäkin asiassa. 



Lisää aiheesta alta: 




Hyppää mukaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Arki-iloja, osa 5


On aika taas listailla arjen iloja. Tällä kertaa itsellä on sellainen olo, että päälläolevan muuttopakkaus yms -ruljanssin lisäksi tarvitsee ihan niitä tavallisiakin ajatuksia, sillä keskittymiskyky on aika kovilla ollut lähipäivinä. Omassa päässä kaikki muuttoon ja paikkakunnanvaihdokseen liittyvät asiat laukkaavat aika kovaa vauhtia tällä hetkellä. 


Pakkaaminen ja ajan löytäminen sille. Tarkan muuttopäivän sopiminen. Paperihommat. Että ehtisi loppuajan vielä Lappeenrannassakin nähdä ystäviä mahdollisimman paljon. En niinkään stressaa, vaan mieli koettaa vaeltaa asiasta toiseen villinä.

Luulin, että tämä olisi neljäs osa arkisia iloja, mutta huomasinkin, että arkistoista löytyy kaksi "osa kolmosta", hups. Hajamielisyys, tuo läheinen ystäväni. Täällä motiivina oli niin paljon ihania asioita, että oli kiva kirjoittaa ne ylös. Täällä kivan huomaaminen ankeinakin päivinä, täällä ilon maksimointi ja täällä arjen fiilistely. Motiivi siis mikä hyvänsä, aina nämä ilojen listaamiset tuovat hyvää itselle. Tässäpä siis tämän hetkiset.



Arjen iloja


-Löydettiin maanantaina vuokrakoti meille. Helpotti kummasti omaa mieltä, kun muuttoon on kuitenkin alle kuukausi enää aikaa. Ensi kuussa ollaankin sitten vantaalaisia! Ja saatiin se hissikin, jes. Tosi kiva koti, ja juuri sieltä suunnasta, mistä  toivottiinkin.

-Olen saanut tosi paljon laitettua tavaraa eteenpäin, niin myymällä kuin lahjoittamallakin. Tavarasta luopuminen on itselleni selvästikin helpointa vaiheittain. Edellisessäkin muutossa laitettiin tavaraa pois jonkun verran, mutta nyt paljon enemmän. Ja se tuntuu hyvältä.

-No kevät ja välillä olevat lämpimät päivät. Viikonlopuksi on luvattu yli kaksikymmentä astetta lämmintä!



-Näyttäisi siltä, että keksin, mikä minulla pahentaa allergista nuhaa nyt siitepölyaikana. Sokeri. Edellisenä päivänä jos on syönyt sokeria, seuraavana päivänä muistuttaa mun nuha niagaraa ja nenä tuntuu räjähtävän. En ole syönyt sokeria mitenkään ahkerasti lähiaikoina, mutta helpottaa pidättäytymään siitä vähästäkin, kun vaikuttaa omaan oloon noin järkyttävän paljon. En olisi osannut kuvitella, kuinka paljon se voi vaikuttaa. Luulen, että myös tää raskaanaolo on sekoittanut pakkaa, sillä en muista, että viime vuonna olisi tuollaisia oloja ollut.

-Taapero on alkanut laittamaan puheissaan kaksi sanaa peräkkäin. Tällä hetkellä tulee jo "anna käsi", "avaa äiti" ja "anna lisää". Ihan kutkuttavan suloista.

-Vihdoin sain päätettyä ja tilattua matkarattaat meille. Jännityksellä odottelen postia.

-Äitienpäivälahjaksi saatu uusi pyöräilykypärärä. Omaa turvallisuutta päivitetty sitä kautta, vanha kypärä kun oli jo elämää nähnyt.



Millaisia arjen hyviä asioita teidän lähipäivistä löytyy? 



Arkikuulumisiin pääsee parhaiten mukaan Instagramin puolella @iloelolaura

torstai 9. toukokuuta 2019

Synnytysväkivalta, eli #minämyössynnyttäjänä


Äiti ja lapsi jäivät molemmat eloon, eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Mahdollisia ikäviä sattumuksia synnytysmatkan varrella on turha jäädä vatvomaan tai tuhlata energiaa niiden ajatteluun. Elossa oleva palkintovauva sylissä ei ole lupaa vikistä. Tällainen ajattelutapa on ollut iän kaiken vallalla. Asenne peittää allensa myös synnytysväkivallan. Onneksi asiat voivat muuttua. Kurkkaa kampanja nimeltä Minä myös synnyttäjänä.



Mikä synnytysväkivalta?


Viime kesänä kirjoitin aiheeseen liittyen. Synnytysväkivalta (tai obstetrinen väkivalta) tarkoittaa esimerkiksi alentuvaa kohtelua, synnyttäjän oikeuksien loukkaamista sanallisesti tai fyysisesti, pakottamista, uhkailua, toimenpiteiden tekemistä ilman suostumusta, selittämättä jättämistä jne. Vakavan synnytysväkivallan lisäksi yksi lievempi muoto on esimerkiksi synnyttäjän toiveille naureskeleminen.  Synnytysväkivalta on rakenteisiin ja rutiineihin kätkeytynytttä toimintaa, ei niinkään sitä, että kukaan tieten tahtoen haluaisi kenellekään pahaa. Yksi Minä myös synnyttäjänä -kampanjan koordinoija Katri Immonen summaakin asian näin :


Kipu kuuluu yleensä synnytykseen, 

mutta kärsimykseksi ja väkivallaksi se kampanjan mukaan muuttuu, 

jos synnyttäjä ei pärjää kivun kanssa ja kokemus sivuutetaan

 eikä tukea tai lievitystä tarjota, sanoo Immonen.




Sairaalan työntekijät ja nuoret naiset pelkäävät?


Ylen uutisissa kerrotaan sairaaloiden pelkäävän nyt pinnalla olevaa #minämyössynnyttäjänä -kampanjaa. Eräs naistentautien ja synnytysten ylilääkäri olikin kommentoinut lukeneensa äitien kommentteja masentuneena. Toisen sairaalan osastonhoitaja ajattelee kampanjasta seuraavan paljon hyvää, mutta pelkää sen samalla lisäävän pelkoa lasten saantiin. Kätilöliitto puolestaan pitää synnytysväkivalta-sanaa valitettavana. Kampanjan näkemys puolestaan on, ettei asiasta oikein voi puhua siloitellen. Olen vähän pettynyt tuohon kätilöliiton lausumaan asiasta, sillä eihän minkään väkivallan suhteen voi sen tekijä määrittää, mikä on väkivaltaa, mikä ei. 

Itse ajattelen, että pelkoa lasten "tekemiseen" on olllut aina, ja juurikin hirveiden synnytyskokemusten takia. Myös näiden inhottavien kokemusten, synnytysväkivallan, on vain ajateltu olevan osa synnytyksen kulkua, osa kokemusta. Tämä kampanja tähtää juuri näiden rakenteiden muuttamiseen, jotta synnytysväkivaltaa ei tarvitsisi enää yhdenkään synnyttäjän kokea. Sen vuoksi näen tämän päinvastoin pelkoa lieventävänä, koska toivoa on, kun asiat tuodaan esiin ja niihin haetaan muutosta. 


"Sekä hoitohenkilökunta että synnyttäjät ovat omaksuneet asenteen, että tällaista se vain on, tähän pitää alistua. Moni äiti on nyt vasta kampanjan myötä tiedostanut, että häntä on kohdeltu väärin, Immonen kertoo."




Annoin synnytykseni arvosanaksi 9. 

En siis voinut kokea synnytysväkivaltaa?


Monet sairaalat kertovat, että suuremmat synnytyspettymykset ovat harvinaisia, sillä usein heti synnytyksen jälkeen arvosanaa kysyttäessä synnyttäjä luokittelee synnytyksensä olevan 8, 9 tai 10. Siinä kohtaa synnytyskokemus ei kuitenkaan ole vielä millään tapaa muotoutunut valmiiksi, eikä tuo arvosanan antaminen kerro juuri mitään tapahtuneesta. No joo, paitsi sen, että olet hengissä ja pystyt jonkun numeron rykäisemään suustasi.

En ole koskaan kirjoittanut kunnolla ensimmäisestä synnytyksestäni. Syy sille taitaa olla se, että vaikka sain toivomani lääkkeettömän synnytyksen, on siinä muutama kohta, missä koin tulleeni väärinkohdelluksi henkilökunnan taholta, ja minulla kesti kauan käsitellä asiaa. Työntekijä itse ei varmastikaan sanoisi tehneensä väkivaltaa minua kohtaan, sillä hänhän koitti vain tehdä työtään, suorittaa toimenpiteen, joka kyseisessä sairaalassa oli määritelty rutiinitoimenpiteeksi. Minä itse kuitenkin koin sen tietynlaisena väkivallan yrityksenä, että itsemääräämisoikeuteni yli käveltiin, ja kehooni kajottiin ilman lupaa, väkisin. Hätätilanteestahan ei ollut kyse, ja vauvakin oli jo syntynyt. Ei siis yksinkertaisesti ollut mitään syytä olla kunnioittamatta toivettani, paitsi se, että "meillä täällä on tapana tehdä näin". Ei siis edes se, että se olisi oikeasti ollut hyväksi juuri minulle, vaan se on toimenpide, joka tehtiin kaikille, tarvitsi tai ei. Minun kohdalla ei ollut tarvetta. 

Minäkin kuulun joukkoon, joka tämän jälkeen perhehuoneessa antoi synnytyksen arvosanaksi yhdeksikön, koska menihän kaikki muuten todella hienosti. Tunsin ristiriitaa sen kanssa, että määrittelin synnytykseni lähes täydelliseksi, mutta silti koin ahdistusta, kun ajattelin noita tiettyjä hetkiä. Minulla oli aika iso käsitteleminen asian kanssa silloin, kun tulin uudestaan raskaaksi vuoden 2017 alussa. 


Prinsessoja, diivoja, elämysmatkailijoita, tyhjästä meuhkaajia?


Olin tänään kolmannen raskauteni ensimmäisellä neuvolakäynnillä, jossa käytiin läpi edellisiä raskauksiani, sekä synnytyskokemuksiani. Myös edellisten synnytysten arvosanoja kysyttiin taas, sillä niille on paikka neuvolan äitiyskortissa. Kuopuksen synnytykselle voisin antaa täysin sydämin sen kympin, mutta esikoisen synnytystä en pysty arvioimaan numerolla. Numero ei kertoisi tarpeeksi. 

Esikoiseni syntymä oli hieno, mutta se ei edelleenkään vie pois sitä, että synnytystäni ajatellessa mieleen tulee myös nämä tietyt hetket. Ja kyllä sen muistaa, vaikka ei haluaisikaan muistaa. Muistaa, vaikka sen on käsitellyt ja antanut anteeksi ja antanut myös palautetta sairaalaan. Ja se myös suututtaa minua, että sitä ei voi unohtaa kokonaan. Mun tosi hieno synnytys, johon olin valmistautunut, ja joka meni ihan upeasti. Ja sitten joku antaa mulle muistoksi synnytykseni päätteeksi paskaa kohtelua ja riitelyä. 

Prinsessoja, diivoja, hienohelmoja, elämysmatkailijoita, tyhjästä meuhkaajia. Ylläolevat sanat tuntuvat leimaavan monia synnyttäjiä, jotka haluavat puhua synnytysväkivallasta. Tai sitten kommentoidaan, että synnytyksen kuuluukin olla kamalaa. 

Ja kyllä, muakin on nimitetty kiittämättömäksi ja aivan naurettavaksi, kun viitsin meuhkata tällaisesta. Aivan kuin olisin voinut valita sen, että loukkasiko asia minua kipeästi vai ei. Ja samalla olen kuitenkin tosi kiitollinen, etten kohdannut mitään vakavaa synnytysväkivaltaa, sillä millaista sellaisen käsittely sitten olisikaan? Tuossa pienessäkin asiassa oli aivan tarpeeksi.


Nämä kertovat nimenomaan siitä, että koko asiaa, synnytysväkivaltaa, ei tunnisteta vielä. Mutta onneksi maailma menee eteenpäin tässäkin asiassa. 



Kiinnostaiskos sua myös




Kuvat Pixabay



Tuuhan seurailee myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Oho, me muutetaan! Paikkakunnanvaihdos aikuisena, iik?



Meillä häämöttää muutto horisontissa, tai oikeastaan jo ensi kuussa. Ei olla tiedetty tästä tulevasta muutosta vielä kauaa, joten se tuntuu vielä aika hassulta ja utopistiseltakin asialta. Toki olen muutosta haaveillut pitkään, mutta en niinkään paikkakunnan vaihdoksesta, vaan hissistä tai maan tasalla asumisesta, omasta pihasta, kodinhoitohuoneesta jne. No, kodinhoitohuonetta tai maantasaista menoa ei ole vielä luvassa, mutta hissi kuitenkin. Hurraa!



Tai oletettavasti näin, sillä ei ole vielä ihan tarkkaan tiedossa, minne me muutetaan, paitsi paikkakunta. Hahaa. Noo, eiköhän sekin järjesty. Se hissi, se on tällä kertaa pakollinen. Ja on jo ihan huippu alku. Ilman lapsia ei olisi merkitystä, onko hissiä vai ei, mutta tässä nyt vajaat neljä viimeistä vuotta lapsen/lasten kanssa hissittömässä talossa asuneena totean, että ei kiitos hissittömyyttä enää koskaan yhdistettynä pikkulapsivuosiin, rattaisiin ja muuhun jatkuvaan roudaamiseen.




Paikkakunnanvaihdos aikuisena


Sen sijaan paikkakunnan vaihdos herättää ajatuksia. Ollaan asuttu täällä Lappeenrannassa kolme vuotta nyt. Kotiuduttu, saatu ystäviä, viihdytty. Lähtö kirpaisee. Meidän elämä on täällä, ja kohta se siirtyykin parisataa kilometriä etelämmäksi. Aika jännää.
Olen aikuisena vaihtanut paikkakuntaa aiemminkin, Tampereelta tänne Lappeenrantaan, mutta se ei jotenkin tuntunut samalta, vaikka ystäviä sinnekin jäi. 

Nyt kotona ollessa muiden kotona olevien ystävien näkeminen on ollut niin helppoa, ja siksi ystäviä on tullut nähtyä enemmän kuin työelämässä ollessa. Ja myös uusia ystäviä on löytynyt eri lailla kuin työelämän aikoihin. Ajattelenkin, että sinällään kotiäitiaika on hyvää aikaa muuttaa. Etsitään taas uudet kerhot ja muut mammamenot, niinkuin tännekin muuttaessa. Vaikka tokikaan sitä ei voi ennustaa, löytääkö ystäviä, mutta haluan uskoa niin. Positiivinen asia tämä muutto on, ilman muuta, vaikka myös samalla tosi haikeaa. Uusia alkuja ja uusia mahdollisuuksia.



Pääkaupunkiseutu, jossa en koskaan ajatellut asuvani


Me suunnataan pääkaupunkiseutua kohti. Se on huvittavaa, koska se ei ole meidän varsinainen haaveiden kohde ollut missään vaiheessa. Ajatus tuntuu kuitenkin yllättävän mukavalta, ja eihän me olla mihinkään Helsingin keskustaan muuttamassa kuitenkaan.

Uskon, että tuolta päin löytyy vaikka mitä kivaa puuhaa lasten kanssa, kun on kuitenkin isoista paikkakunnista kyse. Seikkailuja luvassa siis!

Oletko vaihtanut paikkakuntaa aikuisiällä? Miten kotiutuminen on sujunut?


Tule mukaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Imetys, joka loppui vahingossa


Meillä ei ollut vielä mitenkään suunnitelmissa imetyksen lopetus, mutta niin pääsi käymään. Tälläkään kertaa ei siis ylletty WHO:n, eli maailman terveysjärjestön minimisuositukseen, joka on kaksi vuotta. Imetys kesti tällä kertaa yhden vuoden, kuusi kuukautta ja neljä päivää. Esikoisen imetystaival oli vuoden ja yhdeksän kuukauden mittainen.



Vähän liian äkkiä!


Ajatuksena minulla oli tälläkin kertaa, että en taida ryhtyä tandem-imettäjäksi, vaan että kuopuksen imetys saisi loppua omalla painollaan ennen tulevan vauvan syntymää. Siihen kuitenkin on vielä hirmuisen paljon aikaa, joulukuuhun asti. Ei olisi siis ollut vielä mikään kiire. Siksipä en ollut vielä imetyksen loppumista niin kovin paljon miettinyt tai suunnitellutkaan, ja se pääsikin yllättämään minut.


Raskaus ja imetys


Viimeksi maito oli aika tiukassa raskauden aikana, mutta tällä kertaa raskaushormonit eivät olleet vielä ehtineet vaikuttaa maidon herumiseen. Ja toki oma ruokavalionikin on vähän erilainen kuin viime kerralla, sillä syön enemmän rasvaa, jonka pitäisi vaikuttaa myös kyseiseen asiaan. 

Muistelen edellisestä raskaudesta, että minua olisi myös imetys ärsyttänyt jotenkin raskaana ollessa, mutta en näköjään ole ainakaan  tänne siitä kirjoittanut. Löysin vain maininnan siitä, että imetys tuntui välillä kivuliaalta. Tällä kertaa mulla oli ilmassa välillä pienoista ärsyyntymistä imetystä kohtaan, joka selvästi tuntui johtuvan raskaudesta, hormoneista. Se ei ehtinyt kuitenkaan kasvaa suuremmaksi, ja senkin takia olen tavallaan iloinen tästä imetyksen päätöksestä, niin päällimmäiseksi jäivät ne hyvät imetysmuistot. 



Aivan ihana viimeinen imetyshetki muistoihin talletettavaksi


Kuopuksen imetys loppui pääsiäismaanantaina. Joskus siinä aamukuuden ja -seitsemän välillä. Meillä oli pääsiäisenä yökyläilijöitä, joten mies kävi nappaamassa aamuvirkun kuopuksen ja toi hänet äidin kainaloon rauhoittumaan, ettei koko talo joutuisi heräämään aivan liian aikaisin. 

Pääsiäisen muina päivinä taaperolla olikin ollut niin paljon tekemistä ja läheisten seuraa, ettei hän ollut moneen päivään muistanut maitohommia. En ollut sitten lähtenyt tyrkyttämään, kerta lapsi ei itse hakeutunut. Eihän se imetys kuitenkaan minua varten ole missään kohtaa ollut, vaan lasta.

Maanantaiaamuna päätin kuitenkin tarjota, että oltaisiin pieni sirkuttaja saatu pidettyä vähän hiljaisempana hiukan kauemmin. Ja sehän sopi taaperolle. Viimeinen imetyshetki tapahtuikin kainaloikkain, ja me lapsen kanssa molemmat nukahdettiin sen päätteeksi. Ihana hetki. Ihan liikuttavan ihana, muistoihin talletettavaksi.




Ei kiinnosta!


Sen koommin ei ole taaperoa näkynyt maitohommissa. Ei paidassa roikkumista, ei jo tutuksi tullutta "anna, anna!" -komentoa, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Onneksi sylihetkiä kuitenkin on runsaasti edelleenkin.

Silti vähän haikeaa. En ole vielä sisäistänyt tätä asiaa, kun se kävi niin äkkiä. Uusia etappeja, luopumista ja kasvamista. Eikä mua nyt oikeasti se imetyksen kahden vuoden minimisuositus niinkään harmita, vaikka olisihan se ideaalista siihen päästä. Näin on ihan hyvä.

Nyt kun imetyksen lopetuksesta on jo melkein viikko, kysyin lapselta, ottaako hän maitoa. Sitä aiemmin en kysynyt, sillä halusin katsoa, miten hän itse toimisi. Hän tuli luokse, syliin, ja matki maidon imemisääntä. Ei halunnut maitoa oikeasti, leikkihörppiminen riitti. Se oli hänestä sangen hauska leikki. Loppu on.




Muistatko viimeisen imetyshetken? Onko teillä ylletty WHO:n imetyksen minimitavoitteesen? 



Tuuhan seurailemaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb:ssa Iloa, eloa! -blogi