maanantai 29. tammikuuta 2018

Lapsiperheen kosmetiikkaa


Kun meidän ensimmäinen lapsi syntyi, tai oli vasta syntymässä, niin kummasti sitä huomasi, että tavaroita ja puteleita tarvitsee jonkin verran aiempaa enemmän. Ja lapset, niillä kyllä rahastetaan! Lapsille suunnattuja tuotteita on paaaaaljon, ja myös kosmetiikassa on erikseen lapsille suunnattuja tuotteita. Osa tuosta kosmetiikasta on oikeasti hellää kamaa, mutta suurin osa vaan näennäisesti kenellekään lapsille ja vauvoille sopivaa, vaikkakin juuri heille suunniteltua.

Onneksi on myös luonnonkosmetiikan vaihtoehtoja, ja jotka sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin. Vaikka kauppojen vauvatarvikearsenaalistakin löytyy jos jonkinmoista sinkkivoidetta, talkkia, perusrasvaa, kylpyöljyä, niin meidän kaapeista niitä ei löydä ollenkaan. En siksi varmaan edes tiedäkään, mitä kaikkea nuo peruskemikaliohyllyt nykyään sisältää. 


Ei keinotekoisia hajusteita tai muuta tuhtia kamaa pikkutyyppien iholle, tai itsellekään.  Ei mineraaliöljyjä, silikaatteja tai muita kamaluuksia. Because we're worth it. Vältetään ylimääräistä kuormitusta. Kauhean montaa tuotetta ei olla koettu tarvitsevamme, mutta tässä ne perushyvät, joihin voi aina luottaa, ja joita meiltä aina löytyy. Näitä ollaan käytetty jo vuosikausia, hyväksi haivaitut jo ajalta ennen lapsia.

11 yrtin voide, Frantsila. Tämä on aivan ihana! Tosi monikäyttöinen. Ihottumat, mustelmat, palovammat, syylät, kovettumat, haavat, arvet, vauvan pyllyt. Toimii myös huulirasvana, etenkin talvikuiville huulille. Eipä juuri ole mitään, mihin tämä ei kävisi. Ihan pelastus arjessa.

Skin Food, Weleda. Tuhtia, hoitavaa rasvaa. Vauvalle punoittavalle vaippa-alueelle, omiin kantapäihin, tehokosteutukseen. Käsirasvana päivisin liian tuhti, muuten sopii myös vähän joka paikan rasvailuun.

Kehäkukkavoide, Frantsila. Tämäkin on ihana, hoitava voide. Tästä mainostetaan, että on "elvyttävä, uudistava ja tulehduksia hoitava", ja voin kyllä allekirjoittaa sen. Ihottumiin ja vaippa-alueelle on tätäkin meillä käytetty, ja välillä laitan myös omille kasvoille tai käsirasvaksi. Käy kuulemma myös hilseen ja vaginahiivan hoitoon, mutta ei omakohtaista kokemusta.

Kasviöljyt. Tällä hetkellä kaapeista löytyy manteliöljyä ja kookosöljyä. Kookosöljyä meillä on aina, muita öljyjä vaihtelevasti. Kaikenlaisen rasvaamisen lisäksi käytössä myös sisäisesti, välillä ruoanlaitossa tai vaikka suuvetenä purskutteluun. Monikäyttöisiä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.




Siinäpä ne, meidän luottokamat. Oliko tuttuja? Mitä muiden "aina kaapissa" -listalta löytyy?



lauantai 27. tammikuuta 2018

Äitiyden ristiriitaiset tunteet


Tänään kotona on ollut hiljaisempaa, kuin yleensä. Ollaan siitä onnekkaassa asemassa, että toiset isovanhemmista asuvat lyhyen ajomatkan päässä, ja sieltä tultiin hakemaan tuota lapsosta tänäänkin, heidän omasta toiveestaan. Siksi kotona on vähän hiljaisempi meininki tänään.

Oma meno ja touhotuskin hidastuu kodin hiljaisuuden tasolle. Ei siis mitään supersiivouksia sillä aikaa, laiskottaa. Omien akkujen lataamista taas tulevaa arkiviikkoa varten. Ja samalla joka kerta omien, ristiriitaisten äititunteiden miettimistä, kun esikoinen on poissa kotoa.


Tyypillinen ajatuksenkierto tässä asiassa itsellä on  esimerkiksi tällainen


 Ihanaa, saa vähän huilahtaa!
Apua, miksi haluaisin huilahtaa mun ihanasta lapsesta?
Yhyy, mulla on ikävä mun lasta!
Ja aah ihanaa, saa nukkua ainakin tunnin pitempään aamulla, kuin yleensä!
Mutta onko oikeutta iloita tällaisesta asiasta, itse olen kuitenkin lapseni halunnut?
Apuuva. Joko se kohta tulee takaisin?
Tulis jo! Kauhea ikävä!


Kesällä kirjoittelin lapsen ensimmäisestä yökyläreissusta. Tuon ensimmäisen yökyläilyn jälkeiset kyläreissut ei onneksi ole olleet itselle raskaita, ajatukset vain kiertävät tuota tuttua kehää. Ja voi, lapsi odottaa noita ihania kyläilyrieissuja aina niin kovasti!

On vaan niin hassua olla kotona ilman lasta. ♥

tiistai 23. tammikuuta 2018

Näin selviät uhmaiästä



Haha, otsikko oli vitsi! Koska et selviä siitä! Et, vaikka olisit kuinka minkä varhaiskasvatusalan ammattilainen, hyvän tahdon lähettiläs tai muu supersankari.

Tai siltä ainakin välillä tuntuu.


Uhmaikä tosiaankin on kasvamista, niin aikuisen kuin lapsenkin osalta. Ja onneksi sekin on vain ajanjakso elämässä, ja loppujen lopuksi aika lyhyt sellainen. Siitä kai selviää läpi vain elämällä sen? Vai mitä?! Helpompaa se toki on varmastikin silloin, kun aikuisen hermo venyy ja venyyyyy ja venyyyyy, mutta ei katkea. Mutta miten se tila saavutetaan?

Olisi kiva tietää!

Kyllä vaan joskus ihan oikeasti lahjonta kiristys uhkailu kaikki lapsen tunteiden sanoittamiset, puolitiehen tulemiset, tsemppaamiset, kehumiset, kyselyt, lohduttaminen, rauhoittumiset, halausyritykset, huumorinkukkaset ja muut ihanat keinot ei vaan auta luovimaan tilannetta eteenpäin.

On aina helppo kaukaa huudella ohjeita, kun ei ole elämässä itse sitä tilannetta juuri sillä hetkellä. Kun haastava tilanne on päällä ollut jo vaikka kuinka kauan, ja kaikki nuo on kokeiltu toimimatta, niin ärsyyntyneenä miettii itse, että pomppisiko sitä tasajalkaa, huutaisiko niin kovaa kun lähtee, löisikö omaa päätä seinään, vai käviskö itkemään itsekin. Vaiko kaikkia niitä. Toimiskohan?


No kaikki varmaan tietää kokeilemattakin, että ei toimi. Mikäs sitten toimii? No en tiedä! Paitsi toki se, kun tilanteelle antaa aikaa. Mitään kasvatusvinkkejä ei siis ole tarjolla. Mutta sen sijaan ajatuksia siitä, kuinka ne haastavat hetket oman rakkaan riiviön kanssa on itselle helpompia. Eli muistilistaa itselle, koska lapsihan ei ole se ongelma, vaan aikuinen on.


Näin voin selvitä paremmin hengissä uhmaiästä

1. Syö itse säännöllisesti. Ihan oikeasti. Tasainen verensokeri, se on ihan kultaa. Se takaa paremman jaksamisen silloinkin, kun ottaa aivoon ja kovaa. You're not you when you're hungry, eikös.

2. Hengitä syvään. Vähän niinkun synnyttäessäkin. Hengitys rentouttaa kroppaa ja lihaksia, ja kuljettaa hapen tasaisesti koko kehoon, vähentää adrenaliinia. Rukoile voimia, laske miljoonaan, laula laulu, tai mikä ikinä sun keino sitten onkaan, niin käytä se.

3. Huolehdi myös että ipanan ravintotaso on stabiili. Nälkäisenä myös se oma ipana on ihan tunnistamattomissa. Tai nälkäväsy, huh.

4. Oikeasti joskus on ihan ok laittaa ne kuulosuojaimet päähän, jos äänekkääseen tilanteeseen ei ole ratkaisua lähihetkinä näkösällä ja omat hermot alkaa rallattaa.

5. Älä välitä, vaikka naapurit kyllä kuulee, että teillä välillä rääkyy lapsi tai aikuinen. Onpahan vastapainoa sille naapurin koiran rääkymisellekin sitten.

6. Ulkoile toisinaan. Ihan yksin. On terapeuttista. Lataudut seuraavaa zen-yritystä varten.

7. Anna armoa itselle. Ota kiukut ja uhmat vain mahdollisuutena kasvaa itse. Toki joka kerta se oma kasvaminen ei ihan onnistu, ei tosiaan. Mutta ei hätää. Ne äitihepulitkaan ei ole loppujen lopuksi niin vaarallisia. Seuraavalla kerralla taas sitten. Se seuraava kerta kuitenkin ihan varmasti tulee vielä, todennäköisemmin hetken päästä, tai viimeistään huomenna.

8. Valitse taistelusi. Kaikki taistelut ei ole sen arvoisia, kannattaa keskittää voimavarat vaan niihin, joilla näkee olevan jotain oleellista merkitystä.

9. Onnittele itseäsi niistä hyvin sujuneista hetkistä, kun sait omaa pinnaa taas vähän venytettyä. Jes, sä kehityt koko ajan! Lohduta niistä hetkistä, jotka ei menny niinkun Strömsössä. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa oot koko ajan taitavampi.

10. Mene itsekin ajoissa nukkumaan, jookos?


Mitkä teidän niksit on hermojen kasvattamiseen? Heh, saa tosiaankin kertoa!

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Meillä ei asu enää pikkuvauvaa - vauva 3kk



Nyyhkis, meidän vauva ei selvästikään ole enää pikkuvauva! Neljäsosa vauvavuodesta takana, ja pikkuvauvahommat on meidän tyypin mielestä jo elettyä elämää. Tyyppi haluaa nähdä, tehdä ja kokea. Voi vauvaa!


Kolmikuukautisen meininki on seuraavanlainen


Hereillä ollaan jo välillä tuntikausia

Istuma-asentoon on pungerrettu jo pitkän aikaa

Katsekontaktia haetaan, ja silloin alkaa ihana kujerrus. Sosiaalinen neiti on tämä.

Ja sitä kujerrusta tulee ja paljon! Asiaa on ja kovasti, jos vaan kuuntelijaan saa katsekontaktin. Tai jos joku lelu on iiihana niin sillekin voi kertoilla juttuja!

Lelut ja kirjat on tosi kiinnostavia. Etenkin, kun saa otteen jostain lelusta, niin ai ihanaa!

Tykkää kädellä tutkiskella äitin ja isin kasvoja

Vahingossa nukahtaminen on selvästi vähentynyt, koska eihän nyt keskelle jänniä juttuja sovi nukahtaa!

Kokeilinpa huvikseen, että mitä jos tän vauvan vaan kippaa sänkyyn itsekseen, niin mitä käy? No sehän käy nukkumaan! Hulvaton tyyppi.

On täysimetyksellä. Painoa tulee hyvin, ihanan pyöreä kaveri ♥

Nukkuu edelleen yöunia erittäin hyvin, äitin kainalossa

Rakastaa imeskellä omaa peukkuaan, eritoten vasen versio maistuu hyvälle

Muiden ruokapöytätouhut on alkaneet kiinnostaa. Mitä ne oikein siellä pöydän ääressä jatkuvasti hommailee?

Naureskelee ja hekottelee kovasti. Välillä ihan itsekseenkin, omille hauskoille jutuilleen.



Sanoinko jo, että ihana? Ihana ihana iiiiiihana tyyppi ♥


perjantai 19. tammikuuta 2018

Kypsänä kerrostaloon


Täytynee kai laskeutua edellisen kirjoituksen ihanasta synnytyspöhinästä taas maan pinnalle. Tuossa juuri kotiuduttuamme aamupäivän riennoista mietin, että tämä sisälle tulo ja ulos poistuminen ei oikeasti ole mitään keveintä hommaa. Ei se riisuminen ja pukeminen, se on ihan ok, mutta ne muut jutut. Lähinnä kaikenlainen kantaminen, ja se, että tosiaan aina vaatii sen useamman ramppaamisen, että kaikki tavarat ja lapset on saatu ylhäältä alas, tai toisin päin. 

Siinäpä mietin sitten, että


Jos

..joka päivä vetäisit lastenvaunuja hissittömän talon kakkoskerrokseen ja sieltä pois 

..sun eteinen olisi yhtä vaunumerta, koska pyörävarastossakaan ei oikein niitä voi säilyttää

..sun saunavuoropäivältä peruttaisiin kaikki saunavuorot säästösyistä

..naapurin koirat räksyttäis pitäisi ääntä tuntikausia joka päivä

..auton sisätilalämmittimen käyttö kiellettäisiin yhtäkkiä keskellä iloisia talvikelejä

..tupakoiva naapuri hajustaisi kerta toisensa perään sun kuivumassa olevat pyykit polttelemalla kuivaushuoneen vaihtoilma-aukon edessä senkin jälkeen kun asiasta on hänen kanssaan keskusteltu


niin olisitko yhtään kypsä kerrostaloelämään?

Voin kertoa, minä oon!


Mutta pakko kai sinnitellä, kun muuttoa ei ole vielä näkösällä. Mutta pliispliispliis, onhan tämä vuosi nyt se muuttovuosi? Haluan uskoa niin.

Sen aikaa koitan keskittyä niihin ihaniin juttuihin tässä kodissa, koska niitäkin kyllä on. Parit ihanat tapettiseinät ilostuttaa itseä joka päivä, keittiö on kivannäköinen ja toimiva. Kauppa, kirjasto, kerho, avoin päiväkoti ja  bussipysäkki lähellä. Ja  erittäin hyvä pitsa-kepappila on niin lähellä, että näkyy meidän ikkunasta (onko se hyvä vai huono juttu ;) ) Kesällä taas lasitettu parveke on mukava lisätila.


Ja hei, onneksi me ei asuta kolmoskerroksessa!



torstai 18. tammikuuta 2018

Kotisynnytyskertomus: Vuoden viimeisenä aamuna

Saan jakaa täällä ystäväni ihanan kotisynnytyksen muutaman viikon takaa, kas tässä se tulee! ♥

Vuoden viimeisenä aamuna


Jossain vaiheessa esikoisemme syntymän jälkeen aloin puhumaan miehelleni haaveestani synnyttää seuraava vauva kotona. Tulinkin raskaaksi esikoisen ollessa seitsemän kuukautta, ja muistutin miestäni siitä, että hän oli jo aikanaan antanut luvan kotisynnytykselle. Alkujärkytyksestä toivuttuaan mies oli ihan messissä ja yhdessä hommailimme pressuja ja ammeita sun muita kotisynnytystykötarpeita. Sain itselleni ihanan ja lempeän kotikätilön pääkaupunkiseudulta, ja tapasimme hänen kanssaan pari kertaa loppuvuodesta.

Olin valmistautunut esikoisen synnytykseen hankkimalla tietoa mitä synnytyksessä tapahtuu lukemalla muun muassa Aktiivisen synnytyksen keskusteluryhmää Facebookissa sekä lukemalla huikean hyvän kirjan Supernatural Childbirth, jonka on kirjoittanut Jackie Mize. Esikoisemme syntyi siis sairaalassa, ja vaikka synnytys olikin ”ihan ok”, niin tiesin, että kehoni pystyisi parempaan –jos se saisi toimia rauhassa. Ilman kirkkaita loisteputkia, monitoreja, piippauksia, vieraita ihmisiä ja synnytykseen puuttumisia. Koko raskauden ajan mietin synnytystä ja haaveilin, kuinka synnytys alkaisi esikoisen nukkuessa ja laittelisin kotona kynttilöitä ja ylistysmusiikkia, kuinka olisin ammeessa ja lukisin esille laittamiani Raamatunjakeita ja muita tsemppaavia lauseita. Mietin miten ihanaa olisi, kun ei tarvitsisi lähteä autolla sairaalaan eikä kommunikoida kenenkään vieraan henkilön kanssa –jolla saattaisi olla eri näkemykset synnytyksestä kuin itselläni.

Olin ottanut paljon selvää asioista ja olin täysin vakuuttunut, että kehoni on luotu synnyttämään, se tietää mitä pitää tehdä ja että pystyn synnyttämään ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä, kunhan saan olla rauhassa ja rentona. Luin uudelleen Supernatural Childbirthin sekä uutena kirjana Ina May Gaskinin Guide to Childbirthin. Lisäksi kuuntelin Youtubesta erään uskovan doulan kanavaa A Heavenly Welcome ja rukoilin synnytykseni puolesta. Uskon, että synnytys on Jumalan lahja naisille. Ei rangaistus tai kidutuskeino, vaan lahja. Voiko olla ihmeellisempää asiaa kuin tuoda uusi elämä maan päälle oman kehon kautta? Ymmärsin, että synnytyksen ei todellakaan tarvitse olla tuskallinen kokemus. Voimia se yleensä vähän vaatii ja harvat synnyttävät täysin kivutta (vaikka Supernatural Childbirthissä moni todisti synnyttäneensä ilman kipua), mutta tiesin, että se voi olla hyvä ja siunattu kokemus. Ja tätä uskoin myös omalle kohdalleni. Epätietoisuus, pelko ja jännittynyt keho aiheuttavat kipua.

No sitten siihen itse asiaan…

Tunsin ensimmäiset supistukset noin yhden aikaan yöllä. Ne oli niitä tuttuja ”menkkajomotuksia”, joita oli ollut muutamina päivinä ja myös aiemmin raskauden aikana kohdun kasvaessa. Nämä olivat kuitenkin hieman napakampia jomotteluita kuin kertaakaan aikaisemmin, enkä oikein pystynyt nukkumaan. Toivoin vaan niiden pian laantuvan, että saisin nukuttua hyvät yöunet. Jomottelut jatkuivat ja latasin jossain vaiheessa supistuslaskurin puhelimeen, vaikka olin aivan varma, ettei tässä nyt vielä mitään… Koitin kellotella supistuksia, tai siis niitä jomotuksia, laskurin avulla, mutta jotenkin onnistuin torkahtelemaan niiden välissä ja laskut menivät ihan päin prinkkalaa. Puoli kolmelta ei enää tehnyt mieli pötkötellä sängyssä ja nousinkin hiljaa ylös ja keittiöön syömään ja olemaan liikkeessä –sillä tavalla oli helpompi olla. Kellottelin supistuksia, ja niitä tuli keskimäärin kolmen minuutin välein, kestoltaan noin 40 sekuntia. En oikein tiennyt mitä ajatella ja mietin kehtaanko soittaa kätilölle. Ehkä tässä ei tapahdukaan mitään. Muistin kuitenkin hänen sanansa ”soita mieluummin turhaan ja liian aikaisin kuin liian myöhään.” Hän kyllä tietäisi pitääkö lähteä ajelemaan vai ei.

Kilautin kätilölle kolmelta ja selittelin että ei tässä nyt varmaan mitään tapahdu, mutta supistelee säännöllisesti ja pitkällään ei ole kiva olla. Pystyin kuitenkin vielä puhumaan supistusten aikana, joita tuli puhelun aikana pari. Kätilö käski mennä lämpöiseen suihkuun –ehkäpä vesi rentouttaisi ja supistukset laantuisivat. Olin suihkussa jumppapallon kanssa noin vartin, vesi tuntui ihanalta, mutta totesin että ei nämä kyllä mihinkään laannu. Mies kyseli unenpöpperössä että mitä tapahtuu.. huikkasin että supistelee ja meen nyt suihkuun. Neljältä soittelin kätilölle uudelleen ja totesin, että ei kyllä laannu –päinvastoin. Puhelun aikana tuli supistus ja jouduin laskemaan puhelimen pöydälle siksi aikaa, että sain keskittyä siihen kunnolla. Kätilö tuumasi, että hänpä lähtee ajelemaan. Minä sanoin miehelle että alahan nousta laittamaan ammetta kuntoon, tämä tyttö taitaa syntyä tänä yönä. Vilkaisin kelloa; kolme ja puoli tuntia aikaa siihen kun esikoinen heräilisi…  Soitin kahdelle ystävälleni, esikoisen kummitädille ja syntyvän vauvan kummitädille, jotka olivat tulossa mukaan synnytyshommiin. Heidän yhteinen tehtävänsä oli rukoilla ja toisen olin pyytänyt ottamaan kuvia. Esikoisen kummi saapui ennen viittä ja minä huutelin suihkusta ohjeita mitä tehdä; etsi kamera! Auta ammeen kanssa! Tuo mulle juomista! Hengailin suihkussa jumppapallon kanssa ja odottelin ammeeseen pääsyä. Supistuksen tullessa oli noustava ylös ja nojailtava lavuaariin ja olin jo alkanut mölistä synnytyslaulua; ”aaaaaaaaaooooooooooohhhh…” Mielessä koko ajan; pidä leuat rentona, pidä kroppa rentona, pidä ääni matalalla..


Ammeeseen pääsy oli kuin sukellus pumpuliin. Vesi tuntui niin hyvältä! Toinen kummitäti saapui ja heitettiin hetken aikaa jotain läppää porukalla, sitten totesin heille että ”rukoilkaa Taivas alas” ja vaivuin omaan kuplaani. En halunnut ketään lähelle, en edes miestäni halailemaan, vaikka olin ennakkoon kuvitellut kuinka nojailisin häneen ja halailisimme. Halusin olla yksin, enkä juuri kiinnittänyt enää huomiota ympärillä oleviin rakkaisiin tukijoukkoihini.

Pari tuntia ammeessa meni todella nopsaan. Kuuntelimme ylistys- ja palvontamusiikkia, rukoilimme ja nautimme valtavasta rauhasta, joka asunnossamme vallitsi. Tai siis, minä olin jossain syvällä kuplassani, enkä enää kuullut taustalla soivaa musiikkiakaan. Kätilö saapui seitsemältä ja puuhaili jotain omia juttujaan siinä ammeen vieressä ja kuunteli välillä vauvan sydänääniä. Minä mölisin edelleen synnytyslaulua, joka kyllä todella auttoi rentoutumaan ja keskittymään. Supistukset olivat napakoita, mutta täysin siedettävissä. En missään vaiheessa kokenut mitään ylitsepääsemätöntä kipua tai tuskaa. Olin iloinen jokaisesta supistuksesta, sillä tiesin niiden availevan paikkojani vauvan syntymää varten.

Esikoinen heräsi puoli kahdeksan maissa ja kävi antamassa halit ja pusut. Hän ei ollut moksiskaan, vaikka äiti uiskenteli ammeessa keskellä olkkarin lattiaa, ja rupesikin ihan normaalisti aamupalalle isin kanssa. Jossain vaiheessa katsoin kätilöäni ja kuiskasin, että tahtoisin pienen lepohetken. Supistuksia tuli koko ajan, ja olisin halunnut mieluummin nukkua. Kätilö sanoi, että lepäile sitten kun vauva on syntynyt, ei mene enää kauan. En todellakaan tiennyt, miten lähellä jo olimme, sillä minulle ei oltu tehty edes sisätutkimusta missään vaiheessa. Ei kuulemma ollut tarvetta, fiksu kätilö osasi lukea synnytyksen edistymistä muutenkin. Yhtäkkiä tunsin, kuinka kehoni alkoi ponnistamaan. ”Mua ponnistuttaa!” kuiskasin kätilölle. Synnytyslaulu muuttui ähinäksi ja ”eläimelliseksi äännähtelyksi” (kätilön sanoin), kun kroppa työnsi vauvaa alaspäin. Hakeuduin ammeessa automaattisesti sellaisiin asentoihin, joissa oli helpoin olla. Kun ei ole käytetty lääkkeitä tai synteettisiä hormoneja, niin keho osaa toimia vaistomaisesti oikein. Tuntui, että vaan hengailin siinä mukana ja tein mitä kroppa kehotti. Oli mieletön tunne, kun tunsin vauvan tulevan alaspäin ja pian alkoi alapäätä pistelemään ja kuumottamaan, kun pää oli tulossa. Kokeilin kädellä vauvan päätä, kun se oli syntymäisillään ja tunsin, että sillä oli vielä kalvot ainakin päälaelta ehjänä. ”Tää on pussissa!” Pussissa hän ei kuitenkaan syntynyt, vaan melkein heti kätilö ilmoitti vesien menevän ja kohta olikin pää ulkona. Hihkaisin että nyt syntyy pää, jolloin mies säntäsi keittiöstä katsomaan. Hän ei ollut edes tajunnut, että minä jo ponnistin. Kertonee siitä, että kaikki tapahtui aika rauhallisesti. Kätilö käski nousemaan kontilta polvilleen, jotta voisin ottaa vauvan itse vastaan. Seuraavalla supistuksella hän tuli kokonaan ulos, ja sain itse ottaa hänet vastaan. En ole i-ki-nä kokenut mitään vastaavaa.


 Nostin vauvan rinnalle ja itkin ja nauroin. Mies haki esikoisenkin ihailemaan vastasyntynyttä pikkusiskoa, kätilö onnitteli ja kehui hyvästä työstä, ja minä olin ihan pöllämystynyt; synnytinkö juuri omassa olkkarissa täysin luomuna? Kello kahdeksan aamulla, vuoden viimeisenä päivänä saimme toisen täydellisen pienen prinsessan perheeseemme. Synnytyksen kestoksi kirjattiin seuraavaa: avautuminen 5h 15min, ponnistus 16min ja istukka 49min.

Toipuminenkin oli todella nopeaa. Pystyin istumaan ja kävelemään normaalisti, ei repeämiä tai muitakaan vammoja. Maito alkoi nousemaan uuden vuoden päivän iltana ja yön aikana se oli todellakin noussut. Tämä oli niin suurenmoinen kokemus, että ei ole edes sanoja sitä selittämään.  Täydellinen synnytys ja täydellisen lempeä syntymä vauvalle.

She believed she could, so she did.

Hanne


keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Vuoden takainen ovulaatio


Katselin tuossa kalenteria parisen päivää sitten, ja oivalsin, että tuon nuorimmaiseni olemassaolon mahdollistaneesta ovulaatiosta oli tasan vuosi aikaa. Ja mistäkö sen voi muistaa? No, lasten serkku sattui syntymään samana päivänä, ja me miehen kanssa juteltiin silloin, että ajatella, jos nyt tärppäisi, olisi tasan yhdeksän kuukauden ikäero serkkuun. Ja tärppäsi!

No, ovulaatiosta tyypin syntymään oli yhdeksän kuukautta ja kolme päivää. Hauskaa, miten se ilmaistauna tuossa muodossa kuulostaa tosi säntillisen pituiselta raskaudelta, hei ihan melkein tasan se 9kk! Mutta sitten taas raskauskielen viikoiksi ja päiviksi muutettuna se olikin semmoiset mukavat 41+3, eli iik, jo lähellä maagista yliaikaisuutta!


Vähän hassuhan se on tämä meidän systeemi, jonka mukaan raskaus lasketaan, eli viimeisimpien kuukautisten mukaan. Ihan sama milloin se ovulaatio on ollut, tai jos vaikka ihan se hedelmöittymisen ajankohtakin on tiedossa, niin silti, menkoista se laskeskellaan virallisesti. Ja sitten ultrassa mahdollisesti heitellään sitä laskettua aikaa vielä entisestään, keskiarvojen mukaan, suuntaan tai toiseen. Esikoisen kohdallahan laskettua aikaa olisi ultran mukaan pitänyt siirtää kahdesti, mutta tyydyttiin siirtämään vain kerran, hah. 

Eipä siis kuulosta kovin luotettavilta laskennoilta. Ja kun ottaa huomioon vielä, että ihmisten luontainen kantoaika vaihtelee ihan ihmisen mukaan. Näillä eväillä mietittynä on toki vähän hassua sekin, että sitten kuitenkin raskauden kestoa ajatellessa tuijotetaan niitä päiviä ihan tosi tiiviisti siellä raskauden loppupäässä, ja toisten ihmisten raskauksia oltaisiin käynnistämässä ihan vain päivien perusteella, ilman oikeaa lääketieteellistä syytä. Vaikka oikeasti vain tiiviimpi seuranta riittäisi.

Onneksi meidän pikkutyyppi päätti kuitenkin syntyä ennenkuin äitiä olisi koitettu laittaa käynnistykseen juurikin noiden maagisten päivien tiimoilta, mutta vähän jännäksi meni.




Mutta oi, vuosi sitten elettiin kyllä niin jänniä odotuksen aikoja. Ovulaatiosta se parisen viikkoa odotusta, että juuri alkanut raskaus näkyisi testissä. Voih ♥




tiistai 16. tammikuuta 2018

Mattoon piirtelyjä äidin jalanjäljissä


Eipä se omena taida kauhean kauas puusta putoilla näemmä. Meillä koettiin tällainen hetki väriliitujen kanssa, kun esikoinen kokeili kyniä mattoon. Leikkihuoneesta kuului:

"Äiti minä piirsin mattoon. Saako mattoon piirtää?"

Minä kauhealla kiireellä painelen siinä katsomaan, että teit mitä? Ja juu, ihan totta se lapsi puhui. Sinne oli piirrellyt. Ja minä kun luulin olevani varovainen ja vahtivani kynähommia. Niinpä niin.  Ei meillä vaan kynillä piirrellä muualle kuin paperiin.

Ensitunne oli kova ärsytys. Mitä sanon tolle pikkutyypille, pitääkö tommoisesta käytöksestä antaa sanktiota? Kaikki kynät jemmaan seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi vähintään? Aika nopeasti muistin, että juu, on sitä itsekin taiteiltu pienenä mattoja. Äiti aina muistaa kertoa, että koko matto oli väritetty, ja vielä molemmin puolin, sekä ylpeänä esitelty, että näin hieno siitä tuli! Mun pikkutyyppi tyytyi vähän vähempään taiteiluun, tai sitten se vaan oli fiksumpi, ja muisti kysyä välissä, että oliko tämä äitinkin mielestä kiva juttu.

Mitä mun äiti teki silloin? No laittoi lapsen tietenkin korjaamaan asian, eli pesemään maton. Kerroin lapselle, kuinka äitikin oli tehnyt pienenä niin, ja että mummi laittoi äidin matonpesuhommiin. Kysyin lapselta, että mitäs me nyt tehtäis asialle? "Pestään se matto". Niinhän se olisi tehtävä. Ah, ongelma ratkaistu. Kiitos äiti!



Mommy's girl. Kaikeksi onneksi se oli matto jota koristeltiin, eikä vaikka seinät..


P.s. Ensin mies pesi koneessa murusiksi mun toisen punaisen maton, ja nyt sitten lapsi piirteli tämän. Miksi kaikki on mun pyöreitä punaisia mattoja vastaan?


maanantai 15. tammikuuta 2018

Äitikaverit - se arkea nostattava voima


Kun ekaa kertaa tulin äidiksi, en tuntenut juurikaan muita äitejä. Asuttiin silloin Tammisaaressa, ja noh, oli aika yksinäistä. En osaa hyvin ruotsia, niin en ruotsinkieliseen perhekahvilaankaan uskaltanut mennä. Näin jälkeenpäin sitä kyllä ihmettelee, että miksen mennyt silti.
Yhteen kaksikieliseen paikkaan, siihen ainoaan, uskaltauduin, mutta tyhjän kerhon vetäjältä sain kuulla, ettei kävijöitä ole ollut, suomenkieliset kun ovat vähemmistössä paikkakunnalla.

Sitten muutettiin takaisin Lappeenrantaan, kaikeksi onneksi. Ei mulla täällä silti ystäviä ollut ennestään, enhän ollut kuin vuoden täällä aiemmin asunut. Silti olo oli aivan todella onnellinen muutosta ja sen tuomista mahdollisuuksista. Jo monta viikkoa ennen muuttoa googlettelin kaikki kerhot ja muskarit, mitä vaan löytyi.

Alettiin ahkerasti juoksemaan esikoisen kanssa kerhoissa ja muissa. Ensin tuttuja, ja vähitellen muutamia kavereitakin alkoi löytymään. Ihanaa. Ihan tosi ihanaa.


Aluksi vertaistuen kaipuu ei vielä ollut kovin suurta, mutta seura puolestaan oli tosi tervetullutta. Nyt, kun noita lapsia on kaksi, ja vanhempi jo tuommoinen leikki-ikäinen, eikä kotikaan aina enää ole siisti, ja utopia täydellisistä äideistä osoittautunut todellakin vain urbaaniksi legendaksi, niin juu, nyt on se aika, kun vertaistuki on ihan parasta. Korvaamatonta.

Vähän vaihtelevalla äitiporukalla ollaan jonkin aikaa jo säännöllisen epäsäännöllisesti vietetty kotiäitibrunsseja tai -välipalahetkiä. Kun lapset on saatu tankattua, rientävät he leikkeihinsä, ja silloin alkaa ne parhaat äitijutut. Jaetaann tähtihetkiä ja niitä ei-niin-tähtihetkiä. Nauretaan ja nyökytellään hyväntahtoisesti toistemme jutuille, koska todellakin tiedetään, mistä se toinen puhuu. 

Viime viikon yhteiset oivallukset naurattaa, ja kantaa vieläkin. Parhaimmillaan on tainnut yhdessä kerrostalokolmiossa kokoontua 14 lasta ja 8 äitiä. Hyvin mahduttiin :)


Ja sitä vertaistukea on onneksi saanut tätäkin kautta, kirjoittamalla. Kiitos ihanat ♥

torstai 11. tammikuuta 2018

Lapsen yliväsymyskierre


Se hiipi meille ihan salakavalasti. Ensin oli joulu, lomineen, serkuilla ja mummoilla ja ties missä. Päiväunia skippailtiin ja nukkumaan käytiin normaalia myöhemmin, kun oli liian kivaa, ja kaikkea tavallisesta poikkeavaa ohjelmaa. Sitten lapsi oli perään kipeänä, nukkui kyllä päikkäreitä hyvin, mutta kipeänä olon vuoksi yöunet oli hyvin katkonaisia.

Kun taas tuli terveet päivät, jatkui kuitenkin itkuisuus ja abaut miljoona heräilyä yön aikana. Mikä ihme sillä on? Mietin, että voiko olla joku korvatulehdus tullut, kun kaikki aina niistä kertoo,  kuinka pöpö menee korviin saakka, eikä sitä huomaa. Meillä kun ei sellaisia ole ollut, niin en niistäkään mitään tiedä.

Kauhea avuttomuuden tunne vanhempana.

Juttelin ystävän kanssa, että mikähän tolla on. Viisas ystävä kysyi, että oisko se väsynyt. Väsynyt! Voisko olla?

No olihan se. Asia korjaantui muutamassa päivässä, kun päikkärit aloitettiin normaalia aiemmin (ihan superpitkiä päikkäreitä!) ja nukkumaankin käytiin normaalia aiemmin. Saatiin univelkoja purettua. Huh että on helpottanut. Normaalilla vireellä varustettu lapsi ja ihan kivat yöunet. Tykkään. 

Mutta siis. Mun lapsi oli vaan väsynyt?! Niin väsynyt, että heräili vaan kesken unien. Oih voih. Niin helppo ratkaisu asiaan, ja uh huh, jos sitä ei ois keksitty, niin tilannehan vaan jatkuis ja jatkuis, ja kaikki kärsisi..?

Hassua, kun sitä vauvasta kyllä tietää, että yliväsyneenä elämä menee sekaisin. Vaan eipä tullut mieleen tuosta isommasta lapsukaisesta enää sama, vaan sitä kuvitteli jo vaikka ties mitä.



Oireet: itkuisuus, heräily, kiukkuisuus
Diagnoosi: univelka ja väsymys
Itsehoito: nukkuminen

Aina oppii uutta :D

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Iloisia uutisia synnytysrintamalta!


Eletään näin alkuvuotta vasta, mutta nii-in huippuja synnytysuutisia jo nyt! Vesisynnytykset mahdollistuu ihan tosi monella paikkakunnalla tänä vuonna! Synnytyslupa veteen on saatu jo tänä vuonna meidän ihkaomaan Lappeenrantaan! Siis vau!! ♥♥♥  

Viime vuoden toukokuussa kirjoittelinkin tässä ajatuksia eroavista synnytyskäytännöistä, ja tosiaan tämä vesisynnytysasia on ollut yksi, joka on ollut eriarvoistamassa synnyttäjiä ihan vaan paikkakunnan mukaan. 

Mutta siis, Lappeenrannan lisäksi lähipäivinä, viikkoina ja kuukausina vesisynnytyskoulutukset, ja sitä myöten vesisynnytysmahdollisuus rantautuu Mikkeliin, Turkuun, Seinäjoelle ja Vaasaan

Huhupuheina kuultua myös, että työryhmä asian etenemiseksi olisi myös Tampereella, ja että Joensuussakin tämä olisi työn alla. Jes! Ennestäänhän vesisynnytykset on olleet mahdollisia HUS:in alueen synnäreillä ja Oulaskankaalla. 

Kuva vau.fi

Lyhyesti vielä, että miksi vesisynnytys?
(monilla synnyttäjillä)
-vesi lievittää kipua
-rentouttaa
-pehmittää kudoksia, eli toisin sanoen ehkäisee repeämien tuloa
-vähentää verenvuotoa
-on lempeä myös vauvalle, uihan se tyyppi kohdussakin lapsivedessä

Itse olen molemmissa synnytyksissäni ollut altaassa, ja viimeisimmän myös synnyttänyt veteen. En voi muuta kuin suositella ♥


Että eipä muuta kun lisääntymään ja synnyttelemään! 

tiistai 9. tammikuuta 2018

Miten toinen lapsi on muuttanut elämää?


Kyllä, onhan se elämä erilaista, kun noita rakkauden hedelmiä on yhden sijasta kaksi. Marraskuussa pohdin, että oikeastaan on helpompaa olla kahden, kuin yhden äiti, ja samaa mieltä olen edelleen. Vaikka on helpompaa ja mielekkäämpää, niin kyllä silti monia muutoksia elämään on sen myötä tullut, niin hyvässä kuin pahassakin.


Oman ajan määrä on tokikin muuttunut, vähentynyt. Ylläri! Esikoisen kanssa oli jo illat aikuisten omaa aikaa, kun tyyppi on sängyssä kello kahdeksan-reikä-reikä. Nukkumaanmenoaika hänellä on edelleen sama, mutta ns. oman ajan sijasta illalla on paljon syliaikaa vauvan kanssa, ja ihan omaa laiskuuttakin on, että laitan vauvan yöunille vasta kun itsekin käydään nukkumaan. Vauva kyllä ottaa iltatorkkujaan ihan hyvin, välillä sylissä, välillä keinussa tai leikkimatolla. 

Myös päikkäriaika on aiemmin ollun mommy's free time! Aika usein on nytkin, kun/jos tyypit saa tahdistettua samaan aikaan unille.

Äänet. Nykyään on päivä melko täysi ääniä, puhetta, naurua, kujerrusta, itkuakin välillä. 

Vessassa ja suihkussa käyminen tapahtuu aika monesti ovi auki, jos paikalla ei ole muita aikuisia. Esikoisen kanssa tästä oltiin jo päästy, mutta nyt kun on kaksi, niin pakko pitää vähän vahtia, että mitä tapahtuu..

Lähdöt. Niihin nyt vaan menee aikaa paljon enemmän, ja lähdön tekeminen on aloitettava tosi ajoissa, jos ei halua, että oma pää hajoaa lähtökiireeseen :D

Tavaran määrä on ihan valtava. Eteinen täynnä vaunuja, joka puolella leluja ja erikokoisia vaatteita.. Sen vuoksi mm. luovuttiin vierassängystä ja kasattiin lelut viimeinkin yhteen huoneeseen. Pakko oli! SIlti tuntuu, että joka paikka on täynnä kaikkea.. 

Kotona viihtyminen. Tästä oon ihan yllättynyt, kuinka paljon enemmän nyt ihan vapaaehtoisesti jää kotiin viettämään ihan tavallista päivää sen sijaan, että juoksentelee koko ajan asioilla ja harrastuksissa! Toki edelleen käydään harrastuksissa sen pari kertaa viikossa, mutta ei enää viittä kertaa viikossa. 

Aikaansaaminen on lisääntynyt! Tästäkin oon erittäin iloinen :D 

Ennakointi, suunnittelu, pakkaaminen on myös asioita, joiden määrä on lisääntynyt. Eri lailla miettii, missä kohtaa tekee mitäkin, ja aina lähtiessä sitä, että onhan kaikki mahdollisesti-ehkä-tarvittava tavaramäärä mukana. 

Unohtelu. Mitähän olin menossa tekemään? Missä mun puhelin on? Mihin oon laittanut laturin? Mitä olin sanomassa? Mitäköhän kaikkee mulla on jäänyt kesken? Tuntuu, että koko ajan tapahtuu niin paljon, että unohtaa mitä oli just ajattelemassa :D Mutta toisaalta, onhan mulla tällä hetkellä imetysaivotkin, se selittää osan!



Että onhan tuossa kaikenlaista. Ja sitten vielä ne, mitä oon unohtanut tuosta listauksesta ;) 

Sitten, kun pienempi lähtee liikkeelle, tai aloittaa kiinteiden syömiset, tuleekin varmasti taas ihan uusia tuulahduksia arkeen!


sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Synnytyskuume


Viime vuoden viimeinen päivä alkoi hyvin, kun ystäväpiiristä kaksi mahassa köllöttelevää vauvaa päätti, että nyt on hyvä hetki syntyä.

Aamuyöstä pakkasin oman vauvan kainaloon, ja lähdettiin naapuriin, kohta syntyvän vauvan isosisarukselle seuraa pitämään synnytysreissun ajaksi.

Oli jännä, miten se itseen vaikutti, toisen ihmisen alkanut synnytys. Ja varsinkin, kun puhelimeen oli viesti tullut, että myös kymmenen kilometrin päässä toinenkin ystävä synnyttää. Tuntui, että omankin kehon endorfiinitaso nousi aika hurjasti.

Aika samanlainen olo, mitä itsellä oli, kun tajusi, että ihanaa, nyt se synnytys alkaa!

Olisin itsekin halunnut synnyttää.

Kevyitä birth junkie -piirteitä ilmassa siis. Onneksi meidän lapsiluku ei ole vielä täysi, hehheh, voisi muuten käydä aika raskaaksi tämä synnytysjännitys ja -kuumeilu. Sen sijaan vauvakuumetta täältä ei löydy, mutta vauva löytyy ♥




lauantai 6. tammikuuta 2018

Kevään 2018 synnytyskeskusteluillat


Kevättä kohti mennään! Kevään synnytyskeskusteluiltoihin meillä Lappeenrannassa valikoitui taas mielenkiintoisia aiheita :) 
Lääkkeettömät kivunlievityskeinot oli syksylläkin, mutta sitä toivottiin myös keväälle. Aina ajankohtainen aihe :)


perjantai 5. tammikuuta 2018

Uhmisflunssa


Uhmisflunssa, eli uhmaikäinen flunssassa. Uhmisflunssan ekat hetket menee pientä, kipeää uhmaikäistä helliessä, hoivatessa ja sääliessä. Kun flunssan pahimmat hetket on selätetty, uhmisflunssan rankimmat hetket vasta alkavat, ja sääli kohdistuu uhmaikäisen sijaan tämän vanhempiin.

Uhmaikäinen on melkein terve, mutta ei aivan. Niin terve, että uhmaiän tutut piirteet nousevat pintaan, mutta kuitenkin vähän kipeä, jotta hetkiin liittyy uhmaa vielä tavallistakin enemmän. Uhmisflunssan bonuksena päivän lisäksi uhmaa esiintyy myös öisin, kun uhmaikäinen herää kurkkukipuun tai yskimiseen.

Neljän seinän sisässä maanantai, tiistai, keskiviikko, ja ihan varuiksi vielä torstai. Oh boy. 




keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Lapsen joulukriisi


Meillä on vähän erimielisyyksiä lapsen kanssa, aiheesta joulu.


Minä: Aattelinpa viettää joulua vielä jonkun aikaa. Loppiaisen yli nyt ainakin, keveesti.

Lapsi: Äiti laita se joulupaita pois!

Ja joulupaita tässä tapauksessa lapsen mielestä on ihan vaan punaiset vaatteet. Heh, suurin osa mun vaatteista on punaisia, paljon jouluvaatteita!


Onneksi sentään joulukuusi ei hänen kuninkaallista korkeuttaan häiritse, vaikka toki joulupallojen järjestys muuttuu aina, kun äiti selkänsä kääntää.

Kyselipä kuitenkin myös, että missä minun loululahjat on, ne uudet paketit! Huomaa kyllä, että tämä oli eka joulu, jolloin lapsi on alkanut ymmärtää joulun päälle.

Tovin joutunee odottelemaan vielä niitä uusia paketteja :D

tiistai 2. tammikuuta 2018

Imetys on erilaista toisen lapsen kohdalla


Toinen lapsi, ja myös toinen imetystaipale kyseessä. Meillä tähän asti imetys on kyllä aika paljon eronnut esikoisen imetysajoista. Perusjutut imetyksessä ovat toki aivan samanlaisia: tissi suuhun, imuote, kysynnän ja tarjonnan laki jne. Mutta muuten on ollutkin sitten ihan omanlaistaan.

Siinä missä esikoisen kanssa vietettiin alussa maitomaratoneja usein, kera kirjan tai jotain sarjaa katsellen, on tämä nuorempi tyyppi paljon määrätietoisempi asian suhteen. Slurps-slurps-slurps-valmis-kiitos! Ja röyh (tää röyhtäisykin on ihan uusi juttu mulle!). Ja sama homma toistuu taas puolentoista-parin tunnin päästä. Tehokasta ajankäyttöä, kai? :D

Toki illan tullen tankkausväli on lyhyempi, kun tankataan jo yötä varten. Mutta siltikään yksittäinen tankkaus ei ole pitkä sessio, hän ei jää turhia lorvimaan rinnalla, vaan haluaa mieluummin seurustella, tai puuhailla muita juttuja. 


Ennen vauvan syntymää olin henkisesti jo varautunut niihin maratoneihin, ja samalla miettinyt, että mitenhän sitä asioita hoitaa kun imettelee koko ajan, ja esikoisen perässäkin pitäis pysyä. Vaan turhaan näemmä tuli vatvottua.

Tosi jännää, että toisen lapsen tulo on tuonut perspektiiviä myös ekaan lapseen, kun tavallaan vasta nyt on tullut oivalluksia, että kappas, tuokin asia liittyi lapseen itseensä, eikä ollutkaan mikään universaali juttu. Eri tyyppi, eri jutut. 

Ja koska maratoneja ei ole harrasteltu, niin oisko se osasyy siihen, ettei tällä kertaa ole tullut maidon kanssa sitä overflow-fiilistä? Ei maitolätäkössä nukkumista tällä kertaa, jes! 
Kun kysyntää ei tapahdu tuntitolkulla, niin tuotanto ja tarjontakin on just eikä melkein sopivaa.? Itsehän olin ennalta varautunut ostamalla lisää kestoliivinsuojia, esikoisen kanssa kun niitä oli aivan liian vähän, ja välillä piti käsinkin niitä sitten pestä puhtaiksi. Nyt ehkä ekan kuukauden niitä tulikin käytettyä koko ajan, mutta sen jälkeen ei ole ollut enää tarvetta, paitsi kotoa poistuessa varuiksi. 

Että kylläpä tää lapsiperhe-elämä taas kerran yllättää jännyydellään. Luulee tietävänsä jotain, mutta eipäs tiedäkään. Jännää kuin yllätysmunien aikaisu. You never know what you're going to get! :D