torstai 27. syyskuuta 2018

Esikoista opetettiin kädestä pitäen, toinen lapsi oppii ihan huomaamatta




Uloslähtö. Esikoinen avaa oven, ja vauva konttaa tuhatta ja sataa karkuun. "Portaisiin, portaisiin!", sanoisi vauva, jos osaisi. Mutta eihän se osaa vielä kiivetä, eikun oho, katos vaan, sehän osaa! Jaa mistä lähtien?



Muistan, kun esikoinen oli vauva, tuntui arki hyvin kiireettömältä. Myös kotoa poistumiset ja kotiin saapumiset olivat rauhallisia hetkiä, ja usein (silloin, kun me ei juostu bussiin) me kaikessa rauhassa kiipeiltiin portaita ylös ja alas, moneen kertaan. Se oli vauvasta kauhean hauskaa. Mikäs siinä, sillä sitä aikaa tuntui silloin olevan vaikka muille jakaa.

Nykyään, kun me ollaan lähdössä kotoa, aina jotain tavaraa meinaa unohtua matkasta, on jonkun nenä niistettävänä, omat hanskat hukassa tai kiire bussille. Vastaavasti kotiin tullessa pissahätä (mulla), nälkä (mulla), kiukku, väsy ja kiire viemään ostoksia pakastimeen.  Juu, nykyään ei tule hengailtua kyllä kerrostalokotimme rappukäytävässä, eipä ei. 

Välillä ajatuksiin vilistää juuri nuo arkihetket esikoisen vauvavuodelta, uusien taitojen harjoittelut ja niiden toisto. Silloin sitä aina tarkalleen tiesi, mitä vauva on juuri oppinut, tai mahdollisesti oppimassa kohta. Vaan kuopuspa osaa yllättää. Tuntuu, että ihan samalla lailla ei pysy kartalla hänen menossaan.

Ensin ajattelin, että kuopus on vähän raasureppana, hän kun ei saa samalla lailla aikuisten täyttä keskittymistä itseensä, ja niitä toistoja ja treenausta aikuisen kanssa. Tai saa juu, mutta ei samassa mittakaavassa kuitenkaan. Arki, tuo ihana arki kun on hiukan erilaista nykyään. 

Mutta olisiko se edes tarpeellista, kun hän kuitenkin oppii? Ei se taida olla tarkoituskaan, että kaikki asiat olisivat nyt ihan samanlaista kuin yhden lapsen kanssa? Ja onhan hänellä tuo isosiskokin, josta mallia ottaa, ehkä sitä silloin voikin ihan huomaamatta oppia kaikenlaisia taitoja, siskon opissa. Kaikessa tuppaa olemaan puolensa ja puolensa.


Eilen kun poistuin alkuillasta menoilleni, lähti kuopus konttaamaan kovaa vauhtia ovea kohti. Ei se äidin poistuminen, mutta ne portaat! Voi vauva! ❤




maanantai 24. syyskuuta 2018

Kolmevuotisneuvola, jonka koimme meille turhaksi ja jätimme menemättä




Lapsemme täytti juuri kolme vuotta. Me olemme molempien lastemme kanssa käyneet neuvolassa normaalia harvemmin, ja se on ollut neuvolan päässäkin ihan ok juttu, olemmehan ihan tavallinen perhe, ilman suurempia huolia. Suomessa neuvolapalvelu on hieno, verovaroin kustannettu järjestelmä, joka on jokaiselle vapaaehtoinen, vaikkakin suositeltavissa oleva palvelu.



Alusta asti harvemmin


Jo vauvavuoden aikana kävimme neuvolassa tavallista harvemmin. Olen aina miettinyt sisällön oleellisuutta perheemme tai juuri kyseisen lapsen kohdalla, onko käynti tarpeellinen. Niinpä tälläkin kertaa pohdin käynnin sisältöä Thl:n lastenneuvolaoppaan kolmevuotiskäynnin avulla.

Kolmevuotisneuvolassa seurataan lapsen kasvun ja kehityksen lisäksi myös vanhemmuutta, kasvatusta, perheen valmiuksia lapsen ikätasoiseen tukemiseen jne. Kolmevuotisneuvolaan ei kuulu lasten rokotusohjelman mukaisia rokotuksia. Toki kausi-influenssarokotteen tai vesirokkorokotteen silloinkin voisi halutessaan saada.



Miksi ei vain menisi?


Sisällön perusteella en keksinyt juurikaan syytä, miksi neuvolaan mennä. Tai siis, yritin kyllä kovasti miettiä jotain syytä mennä, mutta en vaan keksinyt. Olisiko käynti silloin verovarojen haaskausta? En tiedä, mutta ajatuskin tästä ohjaa omaa valintaani jättää menemättä. Annan mieluummin meihin käytetyn ajan jotain muuta työtehtävää varten.

Ensin oikeastaan mietin, että voisihan siellä käydä, näyttää naamaansa ja mennä mukavia puhumaan. Esitellä lapsen hienoja taitoja, kaikkea opittua ja opeteltua. Mutta sitten mietin sitäkin, että suostuisiko lapsi edes näyttämään mitään neuvolassa? Miksi näyttäisikään, eihän lapsi aina pyytäessä muilloinkaan näytä, saati sitten vieraammalle? Painoa, pituutta ja päänympärystä ollaan toki mittailtu kotonakin.




Olisiko sitten lyhyen, satunnaisen neuvolakäynnin havainnointi ehkä kertonut neuvolajärjestelmälle jotain uutta tietoa vanhemmuudestani? Epäilen. Olisin kyllä voinut melkein mennä ihan vain tapaamaan lasten terveydenhoitajaa, sillä hän on todella mukava ja sydämellinen ihminen. Mutta itselleni se ei ole riittävä syy käynnille.

Niinpä päätimme olla menemättä. Laitoin asiasta lastemme terveydenhoitajalle viestiä, kuvailin vähän lastani ja arkeamme. Sain kauniin vastauksen, ja kutsun sitten vuoden päästä nelivuotisneuvolaan, jossa on laajempi lääkärintarkastus. Siellä tavataan, vuoden päästä. Näin on hyvä meille.

Vaikka me käymmekin harvemmin neuvolassa, en silti suosittele sitä muille. Siksi, koska jokainen perhe on erilainen ja jokaisen perheen tarpeet ovat erilaiset. Se mikä käy yhdelle, ei käykään välttämättä toiselle. Vaikka me emme käytäkään palveluita ns. all inclusive -tyylillä, ei se ole meiltä pois jos muut niin tekevät. Oma ajatukseni on, että aina tulee ajatella oman perheen etua, mikä palvelee oman perheen tarvetta parhaiten.


Minkälaisia neuvolapolkuja muilta löytyy?



Instagramin puolella ei kovinkaan usein siis ole neuvolavierailuja luvassa, mutta kaikkea muuta me kyllä puuhaillaan! Kurkkaa iloelolaura-nimimerkin taakse! 

torstai 20. syyskuuta 2018

Jälkitarkastus ja sisätutkimus - kun sisätutkimukseen painostetaan tukien menettämisellä



Olipa kerran jälkitarkastus, johon menin hyvillä mielin. Minulle ei tehty sisätutkimusta, koska en kokenut tarvetta sille. Sain Kelaa varten jälkitarkastustodistuksen, niinkuin asiaan kuuluu. Vaan olipa kerran ystäväni jälkitarkastus. Hän ei saanut jälkitarkastustodistusta, koska hän ei suostunut sisätutkimukseen. Sama maa, sama kaupunki!



Synnytyksiin ja raskauksiin liittyvissä käytännöissä ei ole Suomessa selkeää yhtenäistä linjaa, jota kaikki noudattaisivat. Sama myös jälkitarkastuksen suhteen. Vielä joissakin neuvoloissa asiakkaille kerrotaan, että ilman sisätutkimusta myöskään vanhempainrahaa ei heru! Auts. Ehkä kyseessä ovat villit viidakon lait, sillä Suomen lakiin tällaista ei ole kirjattuna.



Mikä ihmeen jälkitarkastus?


Jälkitarkastuksen tarkoituksena on selvittää äidin terveydentila raskauden ja synnytyksen jälkeen. Jälkitarkastuksessa usein on osana sisätutkimus, mutta ei aina, sillä läheskään aina se ei ole tarpeellinen, eikä sitä pitäisi tehdä rutiinisti. 


Jälkitarkastus on hyvä asia, niinkuin neuvolapalvelut muutenkin, mutta se, että se on sidoksissa vanhempainrahaan, ei ole mielestäni ihan tätä päivää. Ja nykyäänhän isätkin voivat jäädä lapsen kanssa kotiin, ja jälkitarkastustodistus tarvitaan tosiaan niissäkin tapauksissa äidiltä, vanhempainrahan saamiseksi Kelalta. 

Kuitenkin, valitettavasti naiset joutuvat vielä tänäkin päivänä suostumaan sisätutkimukseen saadakseen rahaa. Ja edelleen, en puhu niistä tilanteista, kun asiakas itse haluaa sisätutkimuksen. Puhunkin tilanteista, joissa rahan saamisella on kiristetty asiakasta. Väitetty, että lakiin olisi kirjattu kohta, jonka mukaan vanhempainrahaa ei voi saada, jos ei anna tehdä sisätutkimusta. Millainen olisikaan sellainen yhteiskunta, jossa taloudellisen etuuden saamiseksi olisi annettava jonkun laittaa käsi sisääsi? 



Kelaa ei kiinnosta kenenkään pimppi


Vaikka usein toisin kuulee, niin Kela ei vaadi, että sitä pimppiä pitää saada katsella tai tutkiskella, tai mitään muutakaan. Jälkitarkastustodistuksen Kela vaatii, mutta sen saamiseen riittää jo pelkkä jälkitarkastukseen paikalle meneminen, ja suullinen kertominen omasta kokonaisvaltaisesta voinnista.

Kelan virallinen kanta asiaan on, että heille riittää päivämäärä jälkitarkastuskäynnistä.



Kuva Pixabay


Neuvolan työntekijät saattavat luulla sisätutkimusta pakolliseksi


Kaikille neuvoloissa toimiville työntekijöille asia sisätutkimuksesta ei välttämättä ole ollenkaan selvä. Myös se on mahdollista, että yksittäinen neuvolan työntekijä on perillä asiasta, mutta linjaus on tullut neuvolan esimiehen tasolta, ja työntekijä ei voi kuin totella, vaikka tietäisi toimintatavan vääräksi. Eli välttämättä esimiestasollakaan ei ole oikeaa tietoa asiasta! Hui. Se on mielestäni vähän pelottavaa jopa!

Ja tietenkin silloin, kun oikeaa tietoa ei ole, tulee levittäneeksi sitä tietoa, jonka olettaa oikeaksi. Käytännössä siis monissa paikoissa kerrotaan sisätutkimuksen olevan pakollinen, ja asiakas siihen suostuu, koska hei, onhan se sentään pakollinen, kaikille se tehdään!


Kuten tänne kirjoittelinkin, synnytyksiinkin liittyy paikkakunnittain vaihtelevia käytäntöjä paljon. Valitettavasti tosiaan myös jälkitarkastus on yksi näistä vaihtelevista käytännöistä, vaikka sisätutkimuksen pakollisuus on ihan tuulesta temmattua.


Tarve sisätutkimukselle?


Mikä sitten on se "tarve"? No se, että asiakas itse niin haluaa, se on tarve. Joskus työntekijä voi myös ehdottaa esim. "kun sulla tuli niitä repeämiäkin, niin katsottaisiinko, että miltä alapää näyttää?". Silloinkin se päätösvalta on asiakkaalla, tehdäänkö sisätutkimusta vai ei. Tai ainakin näin kuuluisi olla, sillä meillä Suomessa on hyvin selkeä itsemääräämislaki, joka tätäkin asiaa määrittelee. 

Sisätutkimus on hyvä asia, jos asiakas sen itse haluaa ja kokee tarpeelliseksi, joko varmuuden vuoksi tai mahdollisten oireiden perusteella. Kyse on vapaudesta valita. Päätäntävalta omaan itseen.

Fakta kun on, että normaalin, säännöllisen synnytyksen jälkeen ei ole rutiininomaisesti tarvetta sisätutkimukselle. Eli toisin sanoen pelkkä synnytys ei ole automaattisesti syy tehdä sisätutkimus.



"Jälkitarkastuksen yhteydessä voidaan tehdä gynekologinen tutkimus,
 mutta se ei ole välttämätön, jos synnytys on ollut ongelmaton." 
 Terveyskirjasto



Jälkitarkastukseen liittyvä lainsäädäntö





Tarpeellinen tutkimus voi olla myös suullinen kysely aiheesta, äidin niin halutessa. Olisikin melko huolestuttavaa, jos lakiin olisi kirjattu pimppiinkurkistamispakko.  Tämä on myös sosiaali- ja terveysministeriön lääkäriltä tarkistettu, virallinen kanta asiaan. Valitettavan moni on joutunut ottamaan yhteyttä häneen näissä asioissa.



Kuva Pixabay


Oikeastiko joku ei halua sisätutkimusta?


Kyllä. Joku voi kokea sen tarpeettomaksi, joku epämiellyttäväksi, toinen eriarvoistavaksi, ja joku taas kokea, että haluaa sisätutkimuksen mieluummin gynekologilta, kuin terveyskeskuslääkäriltä tai terveydenhoitajalta. Jokaisen oma asia. 

Itse henkilökohtaisesti tiedän tuntevani alapäätäni sen verran hyvin, että en kaipaa jonkun ulkopuolisen mielipidettä asiasta. Minulla on kuitenkin omasta alapäästäni vuosien kokemus, kokemus niin raskausajalta, sitä ennen ja sen jälkeenkin. Jos et tunne pimppiäsi, niin suosittelen tutustumaan. Se on hyvää ennaltaehkäisyä, ja tuo varmuutta omaan kehoon. Alapään pitäisi kuitenkin toimia koko elämän ajan.



No eikö sitä voisi vain antaa tehdä? Pääsisi helpommalla!


Ei kai sitä ole tapana osallistua muihinkaan tarpeettomiin toimenpiteisiin? En minä ainakaan suostuisi johonkin toimenpiteeseen vain siksi, että joku työntekijä sen haluaisi tehdä. 
Sisätutkimus niille, jotka sen haluavat, mutta ei painostamalla kenellekään. Ei ole kovin yhdenvertaista, että Suomessa osa naisista saa päättää omasta kehostaan, osa ei. Miehistä puhumattakaan. 



Mitä jos neuvola kieltäytyy kirjoittamasta jälkitarkastustodistusta ilman sisätutkimusta?


Tällaisissa tapauksissa on usein kyse vain puhtaasta tietämättömyydestä. Neuvolaa tai sen työntekijää voi muistuttaa asiasta, kertoa, ettei ole lakia, joka määräisi sisätutkimuksen pakollisuudesta. Jos et kuitenkaan saa "virallista" todistusta jälkitarkastuskäynnistä, voit pyytää neuvolan työntekijää tulostamaan otteen käynnistäsi neuvolassa. On kyse omista asiakastiedoistasi, jotka kuuluvat sinulle. Ei haittaa, vaikka kyseisessä otteessa mainittaisiin kieltäytyminen sisätutkimuksesta, sillä kuten sanottu, etuudet saadakseen riittää pelkkä todistus käynnistä, ja tämä tuloste kelpaa Kelalle yhtä lailla.

Eriarvoistavaa kohtelua saadessaan kannattaa olla yhteydessä Sosiaali- ja terveysministeriön lääkintöneuvokseen tai Kelaan. Toki on mahdollista myös käydä yksityisellä puolella tuo kyseinen paperilappunen hakemassa, mutta soisin, että kaikki synnyttäneet tulisivat asiallisesti kohdelluiksi myös neuvolan puolelta. Aina se ei kuitenkaan ole helpoin ja nopein tie, joten ymmärrän täysin, miksi monet käyvät yksityisellä asian hoitamassa.



Minkälaisia kokemuksia muilla on jälkitarkastuksista tai sisätutkimuksista?






keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kuopuksen ruokakateus - ihan hulvatonta!




Oltiin lounaalla tässä eilen tyttöjen kanssa, ihan kotosalla. Usein meillä on kaikilla samaa ruokaa, mutta nyt minulla ja kolmevuotiaalla oli ruokana kasvishampurilaiset, nuorimmaisella linssikastiketta bulgurilla. Kuopus on aiemmin tykännyt tästä ruoasta kovasti, mutta nytpä hän oli tarkkana, muut eivät syökään samaa!


Hänen katseensa kohdistuu omaan annokseen, siskon annokseen, takaisin omaan, vielä vilkaus siskon ateriaa kohti. Itkuksi meni. Voi katkeruutta, miksi sisko saa jotain varmasti paljon ihanampaa ruokaa? Äidistä nyt viis, mutta se sisko!

Hetki oli varsin surkuhupainen, kun selitin, että sisko on isompi, ja saa siksi eri ruokaa. Ei auta, eihän se muuta asiaa toiseksi! Lapsi kieltäytyy kokonaan syömästä. Naurattaa.

Voi ruokakateus. Esikoisen himo isin ja äidin ruokia kohtaan aikoinaan ei ollut mitään tämän rinnalla. Hauskoja hetkiä luvassa varmasti roppakaupalla, vauva kun ei vielä pitkään aikaan ole tosiaankaan saamassa ihan kaikkea sitä mitä sisko saa (lähinnä satunnaiset herkut).




Minkälaisia ruokakateushetkiä teillä on ollut? Onko nuorempien sisarusten ruokakateus ollut kovempaa, he kun näkee mitä sisarukset saavat? 


Instagramissa me oleillaan iloelolaura-nimimerkin takana, tervetuloa :)

maanantai 17. syyskuuta 2018

Kolme vuotta äitinä - Onnea minä!




Tänään, tasan kolme vuotta sitten nostin esikoisen syliini ensimmäisen kerran. Kolme vuotta pitää sisällään ihan järjettömän paljon kaikkea! Ennen kaikkea todella paljon oppimista itsestäni, ja omaa kasvamista ihmisenä. Ja saati sitten kuinka paljon tuo mun kolmevuotias pikkutyyppi on kasvanut!



Kolme vuotta. Minusta tuntuu, että pikkuhiljaa olen alkanut saamaan äitiydestä paremmin kiinni. Viimeisin puoli vuotta on olllut aika huimaa aikaa, hyvällä tavalla huimaa! Olen oppinut nauttimaan enemmän, enkä ota enää ihan jokaista kiukunpuuskaa henkilökohtaisesti. Jatkuviin keskeytyksiinkin alkaa olla jo tottunut, tai ainakin vähän paremmin. Muistan, kuinka esikoisen vauvauoden aikana omien hommien keskeytymiset usein ottivat pattiin. Miten se taas nyt haluaa syliin, mä just istahdin tähän tän teekupposen kanssa! Nyt, kun erinäisiä äititaitoja on jo sisäänajettu, on se lapsiperhearjesta nauttiminen paljon, paljonpaljonpaljon helpompaa!

Kärsivällisyys ei edelleenkään ole hyveeni, mutta mä edistyn. Oh yes!

Esikoisen vauvavuoden aikaan en ajatellut sen olevan mitenkään erityisen raskasta aikaa, mutta nyt kun ajanjaksoa tarkastelee taaksepäin, niin huh, on se kyllä ollut hurjaa! Onnellista, mutta todella kuormittavaa aikaa. Keho ja mieli totuttelivat uuteen aikaan, uudenlaiseen elämään. Onhan se todella suuri muutos, tulla pariskunnasta perheeksi. Alkaa yhtäkkiä vanhemmiksi, ihan uuteen rooliin. Vaikka en tosiaan koe (tai kokenut silloin) esikoisen vauvavuotta rankaksi, niin sen ainakin voin sanoa, että se oli rankempaa aikaa, kuin mitä tämän hetkinen aikakausi on!




Tämä elo on muutenkin vain päivä päivältä antoisampaa, kun on niin huippuja tyyppejä saanut perheenjäsenikseen. Onnea kolmevuotias, rakas, ihana, viisas ja rohkea tyttäreni! Kiitos, että olet, ja teit minusta äidin. 


Onnea minä, kolme vuotta äitinä!





perjantai 14. syyskuuta 2018

Alle yksivuotias on päiväkuiva kotona - vauvan tämänhetkinen vessarytmi



Meidän vauva on himppusta vailla 11kk ikäinen, konttaileva maailmaan tutustuja. Me ollaan vessatettu vauvaa melkein syntymästä lähtien, ja hänen voikin sanoa jo tähän ikään mennessä olevan pieni pottakonkari.



Kotona ollessa pottahommat ja hänen vessarytminsä toteuttaminen on tällä hetkellä (ja tosiaan tällä hetkellä, tulevastahan minä en tiedä mitään!) suht samaa kaavaa toistavaa. Vessahommat ovat sujuneet nyt niin mallikkaasti, että kotona päiväsaikaan vauva on ollut jo useamman viikon kuiva. Tai sanoisinkin, että useamman viikon ajan olen uskaltanut pitää häntä kotona ilman vaippaa. Se olisi varmaankin onnistunut jo aiemminkin, mutta olen välillä joissain asioissa vähän jahkaaja.

Yöllä vauvalla on vaippa, ja vähän vaihtelevasti vaippa on aamulla kuiva, välillä märkä. Päiväunille käydessä en aina laita vauvalle vaippaa, riippuu siitä, onko hän juuri käynyt potalla vai ei. Joskus väsy yllättää nopeastikin, eikä väsynyt vauva koe pottailuja mielekkäinä. Silloin pottailut jäävät odottamaan unilta heräilyä.

Välillä myös kodin ulkopuolella vauva on saanut vapaasti viilettää ilman vaippaa. Isosiskoa kerhosta hakiessa ja viedessä ei aina laiteta hänelle vaippaa, ja esimerkiksi tällä viikolla perhemuskariin mennessä vauva kävi potalla, joten en sen jälkeen enää turhaan jaksanut vaippaa laittaa. Perhemuskari kestää 1,5h sisältäen laulujen lisäksi välipalaa ja hengailua, joten sinä aikana vauva myös söi ja imetin hänet. Muskarin jälkeen hän kävi taas potalla tuotoksin.





Minä vasta opettelen vauvan rytmiä muualla kuin kotona, sillä pissausväli kotona ja muualla ei ole aivan yksi yhteen. Muualla on usein jännempää, joten vauvan pissausväli on hieman pidempi. Tämä muskari-tapaus oli minulle itselleni rohkaisevaa, vaikka olen toki aiemminkin kerhoissa ja muualla  potattanut lasta.

Miten vauvan sitten saa pysymään potalla? Yleensä ihan hyvin, kai hän on jo niin tottunut siihen? Ainahan se ei tietenkään huvittaisi, mutta jos tiedän hänellä olevan jo vessahädän, niin myös kirjojen luku tai maissinaksun syöminen on meillä sallittua, sillä se on oiva tapa rauhoittua hetkeksi, jotta malttaa tarpeensa tehdä. Ja jos potalle istahtaessa harmittaakin lasta koko homma aivan vietävästi, niin sitten sylitellään hetki, ja kokeillaan kohta uudestaan. Useinkaan en ole koko hänen pottahetkeään siinä hänen nenänsä edessä, vaan vähän kauempana, näköyhteydessä kuitenkin, antaen vessarauhan. Tämä toimii juuri meidän vauvan kohdalla.

Kuulostaako kauhean rankalta? Tiedän, että monen korviin varmasti kuulostaakin, mutta meille se on ihan tavallinen osa arkea. Tottumuskysymys, ehkäpä? Ja toki käytännön asioita on mietitty niin, että homma sujuu. Potta voi tarpeen mukaan olla muuallakin kuin vessassa. Vauvan vaatetusta on meillä mietitty myös vessakäyntien kannalta, bodyt jäivät käytöstä pois jo joskus keväällä. Tunikat ja legginssit ovat vauvan vaatetuksena, leggareiden alla toki myös vauvojen alushousut.

Pottatuotoksia myös tietenkin ihastellaan yhdessä ja kehutaan taitavaa vauvaa. Hän on tottunutkin jo potalta noustessa kääntymään taakseen kurkistamaan, että mitä sinne pottaan tulikaan :) 





Vauvan vessarytmi näyttää tällä hetkellä suunnilleen tältä:



Vauva herää, sylittelyn jälkeen potalle

Aamupalan jälkeen potalle (aamun kaksi ekaa pissaa tulevat yleensä tiheämmällä välillä kuin päivän muina hetkinä)

Aamupäivän aikana imetän vauvaa yleensä 1-2 kertaa.  Noin puolen tunnin-kolmen vartin päästä imetyksestä on meidän vauvalle otollinen aika mennä vessaan, siispä pottailut silloin. Jos ei olla kotona, niin imetyksen ja pottailun väli pystyy olla pitempikin, kun vauvalla on jännää niin hän keskittyy muuhun. 

Lounaan jälkeen potalle

Päiväunien jälkeen potalle

Iltapäivällä pari, kolme imetystä vessakäynteineen

Iltaruoan jälkeen potalle

Iltapisut nukkumaan mennessä



Osa näistä kerroista saattaa yhdistyä, päivästä riippuen esimerkiksi imetyksen jälkeiset pisut ja ruoan jälkeinen pottailu osuvat samaan hetkeen, jolloin pottakerrat hieman vähenevät. Usein noihin aikoihin tärppää, jos ei, niin myöhemmin kokeillaan uudestaan.



Tämmöinen pottaharrastus meillä! Pottailusta tai kuivaksiopettelusta ei kannata kuitenkaan itselleen stressiä ottaa, sillä tyylejä on monia, ja hyvin ehtii myöhemminkin. Me ollaan tykätty toimia näin :)




Vauvavuoden edelliset vessapäivitykset löytyvät tästä ja täältä.


Meidän arkihömpötyksiin pääsee mukaan myös instagramin puolella, iloelolaura-nimimerkin takaa.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Sektio, episiotomia, repeämät - hoida myös arpea




Naisen keho on ihmeellinen. Se taipuu moneen, kantaa sisällään uutta elämää. Aina kaikesta tästä rytinästä ei selviä kolhuitta. Sektiohaava, episiotomia tai luonnolliset repeämät ovat joskus osana joidenkin synnytyksien kulkua.





Tikkejä ja arpia



Tikkejä ja arpia. Fyysisiä haavoja, jotka paranevat pikkuhiljaa, joskus yllättävänkin nopeasti. Kotiutumisohjeiksi usein annetaan haavan hoito, puhtaanapito. Nykyään on yhä enemmän alettu puhumaan myös arven hoidosta.

Miksi sitten arpia kannattaa hoitaa? Koska arvet ja niiden kiinnikkeet voivat vaikuttaa todella moneen asiaan kehossa, ja myös mahdollisissa tulevissa raskauksissa ja synnytyksissä. Arpi ei ole vain arpi. Arven kiinnikkeet voivat mm. kiristää, aiheuttaa tunnottomuutta, sattua, tai aiheuttaa muutoin epämiellyttäviä tuntemuksia, rajoittaa kehon liikkeitä, aiheuttaa virheasentoja. Paljon kaikkea ei niin mukavia asioita.

Toisin sanoen siis arpien hoidon hyöty on toimivampi keho.


Arpien hoito


Arpien hyvä hoito onkin usein arpialueen liikuttelua, hierontaa, venyttelyä, öljyämistä. Arpia voi hyvin hoitaa itse, mutta myös osalla fysioterapeuteista ja osteopaateista on osaamista asiaan. 

Toiset sanovat, että arven hoito olisi hyvä aloittaa heti, hyvin hellin otteiden, lähinnä lämpimän kosketuksen kautta, toiset taas ohjeistavat arven hoidon olevan hyvä ajoittaa kolmen viikon- kolmen kuukauden sisään leikkauksesta/repeämästä. 



Ennaltaehkäisy


Arpien hoidosta puhutaan jokseenkin vähän, mutta kudosten valmistelemisesta leikkaukseen tai hetkelliseen venymiseen puhutaan vielä vähemmän. Aikalailla samat asiat pätevät ennaltaehkäisyyn, kuin arpien hoitamiseenkin. Öljyäminen, hieronta, ja jotkut suosivat kevyttä venyttelyä myös. Nämä sopivat niin välilihalle alatiesynnytystä suunnitellessa kuin myös vatsan käsittelyyn suunnitellun sektion ollessa kyseessä. 




Lue lisää


Sektiolla synnyttäneiden äitien toipumisen tueksi on ilmestynyt tänä vuonna uusi opinnäytetyö, joka sisältää myös omahoito-oppaan. Vaikuttaa tosi laadukkaalta työltä, ja on Suomen äitiysfysioterapeutit ry:n tilaama. Suosittelen tutustumaan. Opas löytyy Sektioarven fysioterapia: Opas sektiolla synnyttäneille äideille toipumisen tueksi


Kuva Pixabay

maanantai 10. syyskuuta 2018

Arki-iloja, osa 3



Syysarki on alkanut ihanan leppoisasti meillä. Tänään oli sellainen mukavan aikatauluton, lempeä päivä, johon mahtui monta mukavaa asiaa. Siitä tulikin mieleeni, että täytyypä kirjata arki-ilot ylös! Vaikka nämä ovat vain pieniä hetkiä ja asioita, on näitä mukava itsekin katsella jälkeenpäin. Edelliset osat löytyvät täältä ja tästä.




Iloa on löytynyt tänään näistä:


Lidlistä metsästetty kuoritakki, joka on niin pitkä että että voi käyttää mekkojen kanssa, ihan huippua! Vaikka onkin musta väriltään, tykkään kyllä silti.

Vaikka tänään ei treffailtukaan kavereita, niin usean kanssa oli mukava viesteillä. On aina kiva kun on seuraa, vaikka kännykän päässäkin

Vauva on ollut jo useamman viikon ajan päiväkuiva kotona. Tykkään, kun ei tarvitse pitää vaipoissa.

Saatiin aikaiseksi reippailtua puistoon lounas termarissa mukana. Mukava hetki, josta tuli sekä kolmevuotiaalle, että itselleni retkifiilistä.

Arki tuntuu soljuvan omalla painollaan. Kolmevuotiaan kerho rytmittää mukavasti viikkoa, sekä pari muuta harrastusta. Monena päivänä ollaan viihdytty ihan kotonakin vaan, kun tytöillä on ollut kivat leikit. 

"Äiti miksi mä vieläkin menen sinne kerhoon?" Lapsen mietinnät asioiden jatkuvuudesta ovat ihanan hykerryttäviä. 

Lapsi toivoi nukenvaunuihinsa vaunuverhoa. Sanoin etten osaa, mutta osasinpa kuitenkin! Ei ollut kovin nopea prosessi, kun lapset siinä hyörii, mutta se onnistumisen ilo oli itsellä sitäkin kovempi, kun siitä huolimatta sai tehdyksi! Ja lapsen ilo, oi <3 

Vauvan vaatekaappia sai taas täydentää seuraavalla koolla, ihanan värikkäitä vaatteita! 

Ja hei, tämä syksy, ja se että on taas teenjuontihaluja!



Näiden listaaminen kyllä toimi tälläkin kertaa niin, että tuli entistäkin parempi mieli! Kannattaa kokeilla! 


Millaisia arjen hyviä hetkiä teiltä on löytynyt lähiaikoina?


Hyppää mukaan meidän arjen seikkailuihin myös instagramin puolella iloelolaura

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Lapsi - mikä ihana syy olla rohkeampi kuin muuten olisi!




Tunnustan, olen välillä vähän jännittäjä uusien ihmisten kanssa. Tutussa seurassa sitä on vähän liiankin puhelias, mutta uudessa tilanteessa, uusien ihmisten kanssa se alkulämpeneminen kestää ja kestää. Ujostuttaa, ei saa sanoja suustaan, ja vasta kotona keksii, että vitsi kun en sanonut tätä ja tuota! Sitten kun on tullut tutuksi, niin sitä juttua tosiaan tulee, joskus liiaksikin. Yhden koulukaverin äiti kommentoikin teini-iässä minulla olevan puheripulin (!!). Että prööt vaan sinnekin!



Uusia asioita on näin aikuisiälläkin tuntunut olevan kiitettävästi. Useampi  uusi työpaikka, uudet työkaverit, uusi paikkakunta, siihen perään toinenkin uusi paikkakunta, omat uudet harrastukset, ja nyt lasten myötä äitimaailma kerhoineen, neuvoloineen, muskareineen. Paljon uusia ihmisiä ja tilanteita. Paljon jännitettäviä asioita jännitykseen taipuvalle! 



Pidä mua kädestä niin äitiä ei jännitä niin paljoa!



Ihan ensiksi musta tuntuikin äitimaailmassa, että olen aika reppana, ja yksin. Ei saa suuta avatuksi, jää seinäruusuksi vain kuuntelemaan muiden juttuja, vaikka oikeasti haluaisi olla mukana. Sitten vähä kerrassaan, lapsen myötä sitä rohkeutta alkoi löytyä. Pikkuhiljaa vauvallekin alkoi höpöttömään ääneen kaikenlaista, siis muuallakin kuin kotona. Bussissakin ihmiset saattoivat kysellä vauvan ikää tai kertoa omasta lapsenlapsestaan. Kynnys alkoi ylittyä hetki hetkeltä, vähän kerrassaan.

Nykyään kaikensortin höpöttäminen on jo paljon helpompaa. Lapsi on tuonut kummaa varmuutta itselle. Tuntemattomille ihmisille jutteleminen on paljon helpompaa ja luontevamman tuntuista kuin aiemmin. Äitiys on tuonut itselläni myös varmuutta ulkonäköpaineissa, ja muutenkin vähän erilaista perspektiiviä moneen asiaan. Rohkeutta olla, puhua, ja tuoda myös niitä omia ajatuksia julki.

Joskus saatan silti ottaa jomman kumman, tai molemmat lapsista mukaan johonkin ihan vain henkiseksi turvaksi itselle. Jää on paljon helpompi murtaa kun samalla säätää jotain lasten kanssa.




Ehkä äitiys tuo jonkin sortin varmuutta? Tai sitten on vaan niin paljon muuta tekemistä, ettei ehdi jännittää? :D 




Meidän arjen säätämiseen pääsee mukaan myös instagramin puolella, iloelolaura-nimimerkin takaa :)

torstai 6. syyskuuta 2018

Elätkö lastesi kautta? Minä ainakin, ja se on ihanaa!




Kun odotin esikoistani, oli elämä aika erilaista kuin nykyään. Ei tiennyt tämäkään tyttö, mitä kaikkea tuleva toisi eteen. Vuorossa olivat lapset ja äitiys, vanhemmuus. Kokonaan uusi maailma. Edelleen hämmästelen, kuinka oli olemassa niin paljon kaikkea, mitä en tiennyt aiemmin. Ja mitä en tiedä edelleenkään.


Eihän se elämä ollut tyhjää ennen lapsiakaan, mutta kyllähän nuo toivat ja tuovat joka päivä aivan valtavasti lisää sisältöä tähän jokapäiväiseen elämiseen. Uutta hämmästeltävää ja kummasteltavaa, ihasteltavaa, ärsyyntymistä ja kasvamista. Ajatuksia ja erilaista ajanvietettä.

Mun instastoreja seuraamalla joku voisi sanoa, että onpa tylsä tyyppi, eikö sillä ole mitään omaa, sen elämään ei kuulu muuta kuin lapsia, sitä iänikuista lapsiperhearkea vaan! Lasten kautta elämistä? Tai näin mä olen joskus ohimennen miettinyt, että ajatteleeko esim. lapsettomat ihmiset tällä tavoin? Ei sillä, että se minua juurikaan haittaisi.




Sillä totuushan on, että tottakai elän lasteni kautta, onhan minulla suuri etuoikeus tehdä niin! En ehkä ole luomassa huippu-uraa tai saavuttamassa lihaksikkainta pyllyä juuri nyt, tai tee muutakaan, mitä tässä maailmassa ylöspäin katsotaan. Mun arki on täynnä jotain ihan muuta. Lapsen hassuja tarinoita, lentäviä lausahduksia, vauvan hampaita, ihania haleja, sylinä olemista, "äiti kato" -huudahduksia, tyhjennettäviä pottia ja luettavia kirjoja. Ja paljon kaikkea muuta. 

Enkä minä silti ole "vain" äiti. Olen äiti, ja samalla myös oma itseni. Ihka omia juttujakin minulla toki on, mutta eri mittakaavassa kuin ennen. 

Sitten joskus, myöhemmin, on taas aika erilaisille asioille elämässä, kun lapset kasvavat. Elämänsisällön mittasuhteet muuttuvat. Perhe on itsellä se tämänhetkinen sisällöntuottaja elämässä. 




Toisin sanoen, jatkossakin insta varmaan täyttyy lapsiperhearjesta, ja se on omasta mielestäni aika ihanaa se! 

tiistai 4. syyskuuta 2018

En ota stressiä yöimetyksen lopettamisesta tällä kertaa


Yöimetys ja sen lopettaminen tuntuu olevan aika yleinen puheenaihe vauva- ja pikkulapsiperheissä. Minkä ikäisenä yöimetykset lopetellaan ja miten se tulisi tehdä niin, että se onnistuisi mahdolllisimman kivuttomasti. Muistan esikoisen vauvavuodelta, kun itselläkin alkoi tuntua paine yöimetyksen lopettamiseen vauvavuoden viimeisten kuukausien ja päivien käydessä vähiin. Nyt kuopuskin alkaa lähennellä ensimmäistä syntymäpäiväänsä, ja se herättää itsessä ajatuksia.



Stressasin esikoisen aikaan yöimetysasiaa, vaikka itse koin yöimetyksen helpoimmaksi ja nopeimmaksi keinoksi saada lapsi jatkamaan yöunia, kun vauva nukkui kainalossani.  Ja näin ollen sain itsekin unta mahdollisimman nopeasti. Lisäksi esikoinen oli suolioireinen lapsi, joka oireili etenkin öisin, niin niitä unen keskeytyksiä todellakin oli. Vaikka tiesin, että yöimetyksen pois jättäminen ei olisi ratkaissut asiaa millään lailla, mietitytti asia minua silti vähän liiankin kanssa, sillä minusta tuntui, että oli sosiaalisesti hyväksyttävämpää lopettaa jo yöimetykset, kuin jatkaa samaa, totuttua kuviota.

No, en sitten kuitenkaan lopettamalla lopettanut yöimetyksiä missään vaiheessa, vaan ne loppuivat itsestään lapsen ollessa noin puolitoistavuotias, kun hän alkoi nukkumaan levollisemmin, eikä kaivannut enää maitoa. Ja hyvä niin. Itselle jäi hyvä mieli siitä, etten toiminut, tai joutunut toimimaan oman oloni vastaisesti. Joillekin perheille voi olla sopiva ratkaisu jättää yöimetykset jo aiemmin pois, mutta meille se ei ollut. Itseään ja omia olojaan kannattaa uskoa.




Nyt toisen lapsen kanssa en enää jaksa stressata sitäkään vähää, mitä esikoisen kanssa. Yöimetyksiä en aio lopettaa nyt ainakaan vauvavuoden aikana, katsotaan sitä sitten taaperovuoden aikana. Sen sijaan olen vahvistanut omaa päätöstäni etsimällä tietoa yöimetyksen hyödyistä, ja tehnyt yöimetyksestä itselleni mahdollisimman helppoa, sekä opetellut nukkumaan vauva kainalossa tarvittaessa. 



On ollut mielenkiintoista nähdä tälläkin kerralla, kuinka sitä voi itsekin oppia nukkumaan aivan eri lailla, kun sängyssä on vauva. Ensimmäiset viikot taisivat itselläni olla katkonaista, uuden opettelua ja tottumista. Onneksi yöimetys tuottaa äidillekin melatoniinia, joten uudelleen nukahtaminen on nykyään nopeaa.


Jos joku olisi kertonut minulle vaikka viisi vuotta sitten, että nukun ihan hyvin vauva kainalossa, useamman kerran yössä imettäen, niin en olisi kyllä uskonut! 



Meidän arkeen pääsee mukaan instagramin puolella iloelolaura, tuuhan sinne! :)