perjantai 23. elokuuta 2019

Kuukautiskuppi auttoi yli keskenmenoon liittyvistä tuntemuksista



Jännää, että kuukupista oli minulle menneenä kesänä paljon hyötyä keskenmenoon liittyvissä asioissa. Etenkin kehollisiin seikkoihin liittyen. Tämä ei ole mikään "pimppijuttu", vaan keskenmenosta toipumiseen liittyvä seikka.


Instagramin puolella kerroinkin kesän aikana jo tästä, mutta kirjoitan nyt vähän tarkemmin asiasta. Keskenmenoon liittyvät storyt löytyvät Instagramista kohokohdista.



Voimakas, kehollinen keskenmenoon liittyvä tunne


Keskenmenon jälkeen minulla oli aina lantionpohjan lihaksia aktivoidessa alitajunnasta kumpuava, voimakas tunne siitä, että nyt alapaastä tulee taas jotain raskaustavaraa eli vauvaa, istukkaa, hyytymiä, kuten keskenmenon aikaan. Eli toisin sanoen jokainen vessakäynti alkoi mielleyhtymällä spontaanista keskenmenosta.

Se on kamala tunne, koska siihen liittyy tietynlaista kauhua, vaikka tietenkin järjellä tietää, että mitään sellaista ei ole alapäästä tulossa. Sanopa se sun kropalle ja alitajunnalle. Se tunne, kun tajuaa, että et voi tehdä mitään, vauva vaan valuu ulos susta. Sitä säikähdystä ja kauhua ei ole mukavaa toistaa uudestaan ja uudestaan joka päivä.

Kun kesäkuussa oli sitten ensimmäiset kuukautiset keskenmenon jälkeen, juuri noiden tuntemusten vuoksi tuntui ajatus kuukautiskupista tosi inhottavalta, enkä halunnut käyttää sitä. Minullahan on ollut kuukautiskuppi käytössä vuosien ajan, siksi tuo oli poikkeavaa.

Pakottauduin käyttämään kuukautiskuppia


No, koska hormonit hakivat paikkaansa, menkat olivat todella runsaat, eli ei mitään kovin juhlimista jos meinaa pelkkiä siteitä käyttää. Seuraaviin menkkoihin pakotin itseni käyttämään kuukautiskuppia. Ajatus teki tosi pahaa, aiheutti sykkeen nousua ja melkeinpä kauhua. Pari kuukautta oli takana noita päivittäisiä inhottavia hetkiä vessareissuilla.

Yllättäen se kuukautiskuppi olikin hyvä asia, kun pääsi sen ajatuksen yli ja alkoi vaan käyttämään taas. Muutenkin kuin vain verimäärän hallitsemisen vuoksi. Minulla meni muutama päivä, ennenkuin tajusin sen auttaneen myös noihin mielleyhtymiin keskenmenosta. Kai se kuukautiskupin asettaminen, tyhjentäminen ja uudelleen paikalleen laittaminen oli jotenkin niin konkreettista, että se vaikutti noihin oloihin.

Kauhun tunteet ovat hävinneet jokapäiväisiltä vessareissuilta kokonaan, ja sen jälkeen niitä on tullut hyvin harvakseltaan enää muissa tilanteissa, ei enää useita kertoja päivässä, eikä edes päivittäin, mutta ehkä viikoittain. Luulisin. Niin harvoin kuitenkin, että siihen ei kiinnitä samalla tavalla enää huomiota. Helpottavan suuri ero edelliseen verrattuna.


Ollaan siis ihan kavereita taas kuukupin kanssa. 


P.s. kuva on otettu ihan käyttämättömästä kuukupista, jos joku mietti :)




Tulehan mukaan myös Instagramin puolelle @iloelolaura ja Facebookiin Iloa, eloa! -blogi

tiistai 20. elokuuta 2019

5 ovulaatiota alle kolmen vuoden ikäeroon - no ne äitiyspäivärahat


Ei sillä että laskisin, enpä. Jos haluaisi kuopuksen ja mahdollisen seuraavan lapsen välille sen alle kolmen vuoden ikäeron, tarkoittaisi se sitä, että olisi vielä viisi ovulaatiota aikaa onnistua. Kuulostaako vähän stressaavalta?


Minusta se kuulostaa stressaavalta, mutta en silti stressaa, koska se ei vie mihinkään. Mutta onhan tuo tosi asia, ja saahan sitä miettiä. Miksi sitten juuri se alle kolmen vuoden ikäero? No, sisarusten välisten suhteiden lisäksi Kelan maksamien äitiyspäivärahojen vuoksi. Alle kolmen vuoden ikäerolla edelliseen lapseen ne maksetaan aikaisempien laskelmien mukaan.

Kolmen vuoden ylittyessä ne nollaantuvat, ja jos ei ole ollut töissä ennen seuraavan lapsen tuloa, pääsee minimipäivärahoille. Määrä on 27,86€ arkipäivältä. Minulla on molemmista lapsista ollut samat äitiyspäivärahat, esikoista edeltävistä työajoista lasketut. Ero tuohon minimipäivärahaan on kyllä huima.

Ensi vuoden alussa voimaan tuleva uudistus tekee sen, että äitiyspäiväraha määräytyy 12 edellisen kalenterikuukauden ajanjaksolta. Enää ei siis riitä se kuusi kuukautta, joka aiemmin on sitten kerrottu kahdella. Tämä siis silloin, jos on kyse esikoisesta, tai tuo kolmen vuoden ikäero ylittyy.


Töihin aina ennen seuraavaa lasta?


Toki olen kuullut keskustelua siitäkin, että jokaisen lapsen välissä pitäisi olla töissä, että ylipäätään saisi mitään etuuksia.  Oman lapsen kasvatus kotona on sellaista muiden rahoilla laiskottelua, kuulemma. Kaikkea sitä kuulee. Ainakin minun alallani palkkani on sen suuruinen, että siitä maksetut veroroposet ovat huimasti pienempi määrä kuin ne kulut, joita yhden lapsen päivähoidosta valtiolle muodostuu.

Sitten taas toisaalta tämä tuntuu aika turhanpäiväiseltä mietinnältä. Raha raha raha, vaikka mistään vauvasta ei ole vielä tietoakaan. Onhan vauva, lapsi, paljon arvokkaampi kuin mikään raha. Mutta karu faktahan se on, että kyllä sitä rahaa tarvitsee.

Ja mitäs sitä muutakaan tekisi, kuin miettisi kaikennäköistä, kun vasta odotellaan sitä odotusta. Katsotaan, miten käy. Kieltädyn stressistä kuitenkin. 



Onko teillä toivottu syystä tai toisesta alle kolmen vuoden ikäeroa? 



Tule seuraamaan myös Instagramiin @iloelolaura ja Facebookiin Iloa, eloa! -blogi

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Syksyn suunnitelmat kotona lasten kanssa


Kesän aikana me vaihdettiin paikkakuntaa, ja nyt syksyllä alkava arki on vasta pikkuhiljaa pyörähtämässä käyntiin. Kerhot ja muut kotiäitimenot jatkuvat taas pitkän kesätauon jälkeen. Tylsää ei kyllä ole ollut kesälläkään, ei ole ehtinyt tulla!



Meillä on uutta ja jännää, kun aloitetaan tutustuminen paikkakunnan lastenmenoihin. Asukaspuisto onkin ollut auki koko kesän, ja siellä ollaan jo muutamasti käyty pyörähtämässä (alkukesällä ruoan perässä, kun oli lapsille ilmaiset puistoruokailut). 

Esikoiselle haettiin kerhopaikkaa kesän aikana, mutta vielä ei ole tietoa, pääseekö hän sellaiseen, sillä hakuaika oli keväällä, kun meillä ei ollut muutto vielä selvillä. Katsotaan, kuinka täyttä täälläpäin kerhoissa on.

Jos pääsisi, kerhoa olisi kolmena päivänä, yhteensä yhdeksän tuntia viikossa. Kaksi päivääkin olisi meille ihan riittävä, niinkuin lapsella edellisen lukuvuoden ajan oli. Kerho olisi varmasti mieleinen asia kaverisuhteita miettien, sillä siellä on ne muut hänen ikäiset tyypit. Vaikka onneksi sellaisiin törmää välillä muissakin menoissa. Ja toisaalta, leikit onnistuvat kyllä monen ikäisten kanssa, onhan hän jo neljävuotias.



Kaksivuotias omaan kerhoonsa?


Täällähän olisi päiväkerhomahdollisuus myös tuolle kuopuksellekin, sillä seurakunnan kerhoissa on parivuotiaillekin omansa, tokikin tunteja ja päiviä on vähemmän kuin isompien kerhossa. Sitä me ei nyt kuitenkaan haettu hänelle, sillä tuntuisi hassulta kuskata vain päivä toisensa perään isompaa ja pienempää eri kerhoihin, viettäen itse sen ajan sitten jossain. Kerhot kun eivät suinkaan olisi samoina päivinä molemmilla lapsilla. Mihin väliin se ihana vapaus lasten kanssa menemiseen jäisi?

Ja tokikin en koe kaksivuotiaamme vielä hyötyvän kerhosta, sitä "itsenäisyyttä" kun ehtii harjoitella kyllä lopun ikää. Tosin jos mulla olisi vain yksi lapsi, taapero, sitten miettisin asiaa varmaan eri lailla, olisihan se kerhoaika sitten mun omaa aikaa, hehheh.

Meidän alueelta löytyy avoin päiväkoti, joka on auki arkipäivisin 9-15. Aika kiva. Lisäksi on se asukaspuisto, jonka aukioloajat taitavat olla aika samanlaiset. Parin kilometrin päästä löytyy seurakunnan perhekerho, ja ihan vakavasti olen harkinnut myös puolen kilometrin päässä olevaa seurakunnan perhemuskaria, vaikka se maksullinen onkin (me ollaan tähän asti harrastettu vain ilmaisia menoja).

Lisäksi lapsille järjestetään arkisinkin jonkun verran kulttuuririentoja, Helsingin puolella on viikottaista toimintaa johon olen ajatellut osallistua, julkisilla pääsee minne vaan. Ja ja ja kaikki kirjastot ja retkeily ja kirpparit ja muiden äitien ja lasten treffailu. Seikkailupäivät, ah! Että eiköhän meille kaikkea kivaa löydy.






Ennen kaikkea me nautitaan näistä vuosista, kun ei olla vielä kiinni koulujen ja muiden rytmeissä. Siksi kolme kerhopäivää kuulostaa rajoittavalta, sillä niin paljon on kaikkea muutakin. Ja ennen kaikkea yhdessä molempien lasten kanssa. Mutta eiköhän me sopeuduta siihenkin. Katsotaan, mitä kaikkea kivaa uusi arki tuo tullessaan!


Mitä kaikkea teillä tuo syksy tullessaan?




Kuvat on otettu Pyhäranta Campingistä, jossa oltiin alkukesällä telttailemassa. Lasten leikkipaikka oli ihana, ja ranta matala lasten puljailla. 


Tule mukaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

torstai 8. elokuuta 2019

Raskaus toiveissa, joten suuntasin verikokeisiin

Kaupallinen yhteistyö Puhti.fi kanssa


Kun toiveissa on raskaus, kuinka siihen lähtisi valmistautumaan? Tässäpä vinkki: terveelllisen elämän ja vitamiinien lisäksi vaikkapa ottamalla selvää mitä keholle oikeasti kuuluu. Koska itselläni on takana keskenmeno, eikä vointikaan ole ollut sen jälkeen voimallisin, elimistön vointi kiinnostaa entistä enemmän. Omien tulosten näkeminen oli tosi mielenkiintoista.


Tosiaan, keskenmenon jälkihuolto julkisella puolella oli todella minimaalista, sitä kautta ei vastauksia saanut. Ainoastaan raskaushormonin laskeminen mitattiin. Tämä on aika tyypillistä ilmeisesti, näin olen kuullut usealla paikkakunnalla olevan. Harmi. Ehdotinkin Puhdin kanssa yhteistyötä aiheen tiimoilta, koska heidän palvelunsa vaikutti niin helpolta, eikä siihen tarvinnut erikseen lääkärin lähetettä. Tämän kesän jäljiltä helppous on juuri se mitä kaipasin.



Miksi halusin käydä labratesteissä?


Raskaus ei ole sairaus, niin sanotaan. Ei olekaan, mutta ei se myöskään ole kropalle ihan piece of cake. Kun tavallisesti kehotetaan syömään jatkuvasti lähinnä vain D-vitamiinia, raskaana ollessa suositellaan foolihappoa ja usein myös jotain monivitamiinilisää. Loppua kohden moni tarvitsee myös rautalisää. Raskausaikana rakennetaan uutta elämää, vauvaa, ja siksi tarvitsee olla kaikkia rakennusaineitakin. Kehossa voi olla lisätarvetta muullekin, kuin näille yllämainituille.

Vaan mistä tietää, saako tavallisesta ruoasta kaiken tarvittavan, tai riittääkö Suomen D-vitamiinisuositus takaamaan juuri sulle riittävän D-vitamiinitason? Ei tiedäkään. Ajattelen, että raskaana tai ei, on aina avartavaa ottaa selvää omaan hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.  Raskauden kuormittavuuden raskausaikana myös hormonitoiminta muuttuu, vaikuttaen moneen. On helpompi edistää omaa hyvinvointiaan, kun tietää, mihin asioihin pitää panostaa. Kehon hyvinvointi vaikuttaa myös siihen, miten raskausaika sujuu ja miten jaksat koko raskauden ajan.

Kuva Puhti.fi


Mitä testata?


Kesän jaksamisen pohjalta minua kiinnosti kovasti, millainen luku ferritiineistäni  paljastuu, sillä keskenmenossa menetin kuitenkin paljon verta. Raskauden alkamiseen ja jatkumiseen vaikuttaa muun muuassa hormonit ja folaatti, jota syönkin foolihapon sijaan juuri folaattimuodossa, sillä se imeytyy paremmin. Siksi kiinnosti myös se, onko syömäni folaatti hyvin imeytyvä, ja ottamani annos tarpeeksi suuri minulle.

B12 puolestaan vaikuttaa raskaudessa vauvan kehitykseen, D-vitamiini vauvan luuston kehittymiseen, kilpirauhasen toiminta taas vaikuttaa niin äitiin kuin lapseenkin. Niin moni asia vaikuttaa.

Koska toiveissa oli useampi erillinen tutkimus, valitsin paketin, josta näitä löytyy. Se on Raskautta suunnittelevan terveystarkastus, sillä nimensä mukaisesti se on laaja paketti tutkimuksia, kohdistuen esimerkiksi juuri minulle. Ferritiinin, folaatin, kilpirauhasen, D-vitamiinin ja B12 lisäksi siihen kuuluu lisäksi myös täydelllinen verenkuva, veren rasva-arvo, CRP, ja glukoosiarvo. Aika kattavasti kaikkea.

Tarkoitus ei ole etsiä sairauksia, vaan edistää omaa hyvinvointia ja jaksamista.

Käytännössä se meni näin


Puhtiin ei tarvita lääkärin lähetteitä, vaan yksittäiset testit tai testipaketit voi ostaa suoraan heidän verkkosivuiltaan. Mitään muita maksuja ei tule, ei labrakäynnistäkään SYNLABissa.

Lunastin Puhti.fi verkkokaupasta tuon raskautta suunnittelvan terveystarkastuksen, ja varasin ajan SYNLABiin. Meitä lähin SYNLAB löytyi Tikkurilasta (näitä on 27 eri paikkakunnalla). Varasin aikaa sunnuntai-iltana, ja sain ajan varattua seuraavalle aamulle jo. Aamuaika siksi, että useampi testeistä vaatii paastoamista. Me köröteltiin lasten kanssa lähijunalla perille saakka, sillä labra on samassa rakennuksessa kuin juna-asema. Ihanan helppoa.

Labrassa SYNLABin työntekijä jutteli mukavia lapsille samalla kun putkilot täyttyivät verestäni. Sitten vaan tuloksia odottelemaan. Lähes kaikki tulokset tulivat Oma Puhti -sivuille jo saman päivän iltana, joista sain ilmoituksen tekstiviestillä. Folaattien tulokset valmistuivat seuraavana aamupäivänä.

Tulokset ovat selkeässä muodossa. Niistä näkee yhdellä vilkaisulla oman tuloksensa lisäksi viitearvot. Jokaisen testin kohdalla pääsee myös lukemaan, mitä testattu asia oikeasti tarkoittaa, joten ei tarvitse googletella, mitä erikoiset sanat olivatkaan. Uusia testejä ottaessa tulokset tulevat samaan paikkaan, ja testituloksia kehityksineen on helppo vertailla.


Ohhoh! Tältä mun tulokset näyttävät

  

Laitan tähän kuvina osan testituloksista. 

Suurin osa tuloksistani oli hyviä, muutama suorastaan huippu. Jokunen sitten taas viitearvojen ulkopuolella. Ilahduksen aiheita olivat etenkin D-vitamiini, joka oli 201,0nmol/l (katso kuva) sekä molemmat folaatit. Myös hemoglobiini oli noussut. Nyt se oli 123, kun keskenmenon jälkeen, pari kuukautta sitten se oli sen 95.




Vaan ferritiini ja kilpirauhashormoni, auts.

Ferritiinini on 18,5. Aika huono, mutta onneksi ei huonompi. Harmi, ettei keskenmenon jälkeen ole tuota mitattu, sillä oman vointini perusteella veikkaisin, että se on ollut huonompikin, sillä vointini ja jaksamiseni on hitaasti mutta varmasti mennyt koko ajan parempaan. Ja siltikin se on vielä noin vähän! Tämä tulos vahvistaa entisestään sitä oloa, että tunnen kehoani, enkä ole jauhanut näistä asioista ihan syyttä.

Se kilpirauhanen sitten. Tyroksiini (S -4T -V) viitearvojen sisällä, aika keskellä vihreää aluetta. Tyreotropiini (S -TSH) puolestaan raja-arvojen alapuolella, viitaten lievään kilpirauhasen liikatoimintaan. Siis oho! Vaikka tokikaan nämä testitulokset eivät ole mitään sairauden etsintää, eikä tulos itsessään vielä tarkoita, että minulla se olisi, mutta kertoohan tuo toki sen, että tasapainossa hormonini eivät ole. Tuloksesta vahvistuu myös ajatus, että myös progesteronin mittaaminen voisi olla paikallaan. Tai ihan jopa hormonipaneeli.



Ajattelen, että tieto ei todellakaan lisää tuskaa. Ei edes noiden arvojen kohdalla, jotka olivat surkeat. Päinvastoin. Tieto antaa avaimet hyvinvoinnin etsimiseen. Ja luulenpa, että aion noita muutamia testejä käydä ottamassa jatkossakin. Kiitos Puhti!




Ensimmäinen kuva on Pixabaysta. Oli tarkoitus ottaa kuva omasta labrassakäynnistä, mutta lasten kanssa se jostain syystä unohtui :D 


Instagramin puolella @iloelolaura löytyy aika ajoin tästäkin aiheesta lisää storyjen puolella. Tuuhan sinne! 

lauantai 3. elokuuta 2019

Hyi miten noloa kertoa yrittävänsä raskautua!

Raskauden yrittämistä leimaa tietty nolous tai häpeä, ehkä kipeyskin. Ei vauvan toivominen, vaan se, jos sitä tarvitsee yrittämällä yrittää. Sellainen, että parhaat tyypit tulee raskaaksi melkein edes yrittämättä. "Jätettiin ehkäisy pois, ja hupsis, kahdesta tulee kolme!" Supersiittiöiden ja superovulaation kohtaaminen ja bum. Ei tarvitse kuin miehen katsoa päin, ja raskaana ollaan. 


Sitten vielä ne, jotka raskautuvat järeästä ehkäisystä huolimatta. Se, että raskautta joutuu yrittämään, kuulostaa nololta. Kun sitä joutuu odottamaan, on jotenkin huonompi? En tiedä, kummalle se on ylipäätänsä suurempi asia, naiselle vai miehelle? Onko jotenkin miehen mitta se, että näyttää kyvykkyytensä siittämällä jälkeläisiä, naisen mitta se, että sikiää helposti ja onnistuu "tuottamaan" täysiaikaisia, terveitä jälkeläisiä? Ei kumpikaan, mutta kyllä nuo ajatukset silti jossain määrin olevat vielä olemassa tässäkin maailman ajassa.

Vaikka tietenkään ei ole oikeasti huonompi, enkä itse ajattele mitään sen tyylistä. Raskautumisyrityksiä vain leimaa tietty salamyhkäisyys, vaikka odotuksen odotus on monille pareille liiankin tuttua, ei harvinaista. Siksi voi joskus tuntua siltä, että olisi huonompi. Miksi ei onnistu samalla lailla kuin muut? Vaikka kaikki muutkaan eivät suinkaan onnistu silmänräpäyksessä, yrittämiselle ei vain ole samalla lailla kasvoja kuin jo raskaana oleville. Raskaus näkyy loppua kohden päällekin päin, yrittäminen ei.

Jo ennen keskenmenoa pohdin samaa asiaa, se löytyy täältä. Nyt keskenmenon myötä on tullut lisää ajatuksia asiaan myös siksi, että olen lukenut enemmän aiheesta, ja törmännyt erilaisiin kokemuksiin.


Epäonnistuminen?


Raskautuminen ei vielä tarkoita mitään. Tai tarkoittaahan se toki sitä, että on onnistunut tulemaan raskaaksi. Mutta vaikka raskautuisikin, se ei silti tarkoita vielä, että saisi sen palkinnon raskaudesta. Elävän vauvan, uuden perheenjäsenen. Keskenmeno. Kohdun ulkoinen raskaus. Tuulimunaraskaus. Kemiallinen raskaus. Kohtukuolema. Ennenaikaisuus. Vauvan kuolema. En yhtään ihmettele, että tämä on niin hiljainen aihe. Jos kaikki tietävät yrityksestä, niin johan siinä menettää kasvonsa jo, kun vauvaa ei kuulukaan, tai jotain tapahtuukin? Olisi epäonnistunut muiden silmissä?

Ja kun niitäkin ihmisiä löytyy, jotka kommentoivat kärkkäästi toisten lapsilukua tai muuta. Mulla ei ole vielä niin montaa lasta, että olisin saanut kommenttia siitä, että yritän ylikansoittaa maapallon omilla jälkeläisilläni, mutta kolmen, neljän tai useamman lapsen vanhemmat niitä ovat usein joutuneet kuulemaan.

Ymmärrys kaikkia niitä kohtaan, jotka valitsevat olla kertomatta. Ja samalla kuitenkin halu kertoa asioista omalla kohdalla. Kertoa siitä, että se ei ole epäonnistumista. Se on elämää, eikä elämä ole aina pelkkiä onnen hetkiä.



Raskautumisyrityksestä puhuminen ei ole seksipuhetta


Suurimmalla osalla ihmisistä raskautumiseen liittyy seksi, hyvin oleellisena osana. Yleensä parisuhteeseen kuuluu seksi, joten en koe, että raskautumisyrityksistä tai edes ovulaation ajankohdista kertominen olisi seksipuhetta. Ei pitäisi olla kenelläkään yllätys, että parisuhteissa nyt yleensäkin on seksiä, vaikka vauvahaaveita ei olisikaan. Tämmöisen seksi-näkökulmankin olen kuullut asiaan, että kertomisesta pitäisi pidättäytyä juurikin siksi, ettei tulisi samalla toitottaneeksi seksiin liittyviä asioita. Hassua. 

Voin kertoa, että meillä on nyt keskenmenon jälkeen aloitettu yrittämään vauvaa. Eikä sen kertominen ole mielestäni noloa. Elämämme ei keskity siihen, tai pyöri vain sen ympärillä. Olemme edelleenkin aivan tavallinen lapsiperhe, jonka lapsiluku ei ole vielä täynnä .


Lue myös





Hyppää mukaan Instagramiin @iloelolaura. Storyjen puolella löytyy usein aiheeseen liittyviä ajatuksia! Fb löydät blogini nimellä Iloa, eloa! -blogi

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Mitä keskenmeno opetti? Kannattaako raskaudesta huudella aikaisin? Vai jättäisikö kertomatta jatkossa?


Kerroin edellisestä raskaudesta "kaikille" hyvin ajoissa. Tai lähinnä niin, että kirjoitin uutisen someen aikaisilla viikoilla. Oli ihanaa kertoa, mutta olisiko ollut järkevämpää kertoa vasta niin sanotuilla varmemmilla viikoilla? Olisiko se muuttanut jotain?



Oli ihanaa kertoa raskaudesta alusta asti. Puhua siitä, jakaa siihen liittyviä tuntemuksia ja asioita. Iloita joka hetkestä ääneen. Koska kerroin raskaudesta, keskenmenokokemusten jakaminen kuului samaan pakettiin, vaikkakin tein sen hyvin spontaanisti, keskeltä tunnemylläkkää.

Jotkut kokevat itsesuojeluna hiljaisuuden. Rauhassa, yksinäisyydessä suremisen. Itse koen, että minulle olisi ollut miltei itsetuhoista olla hiljaa. Oli tarve kertoa, kirjoittaa.


Kannattiko huudella raskaudesta jo epävarmoilla viikoilla?


Keskenmeno olisi tullut silti, vaikka en olisikaan iloinnut julkisesti raskaudesta alusta alkaen. En ole katunut, sillä mitä se muuttaisi? Olen saanut enemmän kuin olen antanut.

Tavallaan onneni oli se, että kerroin. Etenkin keskenmenoa ajatellen. En olisi osannut ennalta arvata, kuinka hyvää se teki niin kipeän kokemuksen keskellä. Sitäkään en olisi voinut tietää, kuinka paljon vertaistukea tulee saamaan muilta. Tai sitä, kuinka helppoa on, kun muut tietävät. Ei tarvinnut salailla, tai itkeä piilossa, surra näkymättömissä. Tavallaan se että kertoi heti, auttoi siinä, ettei keskenmenosta tullut suurempaa mörköä. Tokikin keskenmeno jättää siltikin jonkinlaisen jälkensä. Eletty elämä.

Kannatti huudella siis. Sain elää onnellisia hetkiä raskaana, ja sain myös tukea, kun sitä kovasti tarvitsin.



Mitä keskenmeno opetti?


Lapset todellakin ovat lahja. Sen olen aina tiennyt, mutta nytpä tiedän paremmin. Niitä ei tehdä, vaan saadaan. Jos saadaan.

Oli myös ihmeellistä nähdä pieni vauva omalla kädellä. Vauva, jonka elämä päättyi ennen kuin se kunnolla ehti alkamaankaan. Ymmärrys siitä, että vauva on alusta asti vauva, vaikka kuinka yritämme peittää sen käyttämällä nimityksiä alkio tai sikiö. Ihminen.

Keskenmenon myötä olen myös etsinyt enemmän tietoa hormoneista. Hormonitasapaino, tai ehkä juurikin tasapainottomuus on todella mielenkiintoista. Ja surullisen yleistä. Laajat vaikutukset niin raskautumiseen kuin raskauden jatkumiseenkin. Lapsettomuus, keskenmenot, kohtukuolemat ja ennenaikaisena syntyminen. Tähän aiheeseen jatkan perehtymistä!


Kertoako seuraavasta raskaudesta sitten joskus? Entä jos tulee toinen keskenmeno? 


Tätä olen miettinyt paljon. Jos meille seuraava raskaus suodaan, todennäköisesti silloinkin tulee asiasta puhuttua alusta asti. Luulisin niin. Myös uuden keskenmenon mahdollisuus on ajatuksissa pyörinyt paljonkin, mutta en halua elää pelko persuksissa. Siksi en näe mieltä analysoida asiaa enempää. Tokikin, jos toinen keskenmeno tulisi vielä tähän perään, pitäisi lähteä selvittelemään kehon tilaa entistä enemmän. 

Yhdestä keskenmenosta voi vielä ajatella sen tyypillisen lauseen, että vauva ei ollut elinkelpoinen, tai muuta vastaavaa. (Itse en silti omalla kohdallani ajattele niin.) Kaksi tai useampi kuulostaa jo siltä, ettei kaikki ole äidin kropassa hyvin. Suomessa lapsettomuuden ja keskenmenojen syitä tutkitaan pintapuolisesti , eikä läheskään aina näille asioille löydy siksi syytä. Toivottavasti elämä ei vie sille tielle kuitenkaan.


Taas vähän viisaampina jatketaan eteenpäin.



Tule mukaan myös Instagramiin @iloelolaura, sillä arki ja ajantasaiset ajatukset löytyvät sieltä!

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Pieneen tilaan menevät matkarattaat, jotka olisivat vielä edulliset ja hyvät? Kokemuksia Beemoo Easy Fly Luxeista


Keväällä meillä oli mietinnän alla uudet matkarattaat. Tai oikeastaan niitä mietittiin jo viime kesän roadtripillä. Edellisistä matkiksista, Graco Evoista tykkäsin kovasti, mutta ajan saatossa niistä hajosi kuitenkin jarru, ja ennen kaikkea niiden kasauskoko ei ollut pienimmästä päästä. Monet perusmatkikset ovat aika isoja silloin, kun takakonttiin pitäisi mahtua vähän sitä sun tätä. 



Babyzen Yoyot, Bugaboo Beet ja muut kaverit taitavat olla niitä pienien matkarattaiden aatelia. Ottaisin somat ampparit koska vain, mutta 700€ hinta on aika suolainen, ja Yoyojen 400 euroakin saa vielä aikaan pienoista nikottelua. Siksipä ne eivät mietintälistalleni päätyneetkään, mutta onneksi muutamalla edullisemmalla  merkillä oli vastaavanlaisia malleja, ja niistä rupesinkin miettimään sitten meidän matkiksia.


Kokemuksia?


Näistä  edullisemmista merkeistä halutunlaisia olivat Milla&Måns Soma 2, Emma Babykiss, Carena Kobbe Trend, Beemoo Easy Fly Lux, Trille Skagen.. Olikohan vielä muitakin? Lähes identtisen näköisiä matkarattaita, samaa hintaluokkaa kaikki, suunnilleen sadanviidenkympin kategoriaa. Kriteereinä meillä oli aika perusjutut, pieni koko, ok hinta, makuuasento, tavarakori, ei tuplarenkaita (en pidä niistä) jne.

Suomeksi noista ei löytynyt niin paljoa vertailuja tai blogikokemuksia, mutta ruotsiksi löytyy useampiakin lastenvaunublogeja, joita selailin hullunkiilto silmissä. Ah! Useaan kertaan luin samoja sivuja. Myös keväisen vatsatautini käytin sivuja selaillen. Ja googlehan kääntää, itsellä ei ruotsi taivu niin hyvin, että osaisin lastenvaunusanastoa. Joissakin blogiteksteissä verrattiin yllämainittuja rattaita ja Yoyoja, ja sen pohjalta sai ihan hyvää käsitystä, että mistä on puhe.

Ratasostot ovat yllättävän isoja päätöksiä, ja siksi tätäkin päätöstä tein pitkään. Huonot rattaat saa vain vihaiseksi. Netistä kun tilailee, niin ei kovin paljon tiedä, mitä ostaa. Voi vain lukea ominaisuuksia, vertailla ilmoitettuja mittoja ja etsiä noita muiden kuvauksia vempaimista.


Carena Kobbe Trend vs. Beemoo Easy Fly Lux


Mun finaaliin pääsivät Beemoo Easy Fly Lux ja Carena Kobbe Trend, sillä noissa oli kehittyneimmät ominaisuudet, esim. paranneltu tavarakori, pitkä kuomu, jalkatuki. Eroja näissä kahdessa ei ole kyllä kovinkaan paljoa. Esim. ilmoitettu paino 6,7/6,9kg (Yoyot 6,2kg), painoraja 18kg, selkänoja 45cm, iso, laajeneva tavarakori ( Kobbe Trendissä vetoketjulla, Easy Fly Luxissa magneetilla), sama kasaussysteemi, irrotettava t-turvakaari, makuuasento ja tokikin lähes identtinen ulkonäkö.

Kokoontaitettuna Easy Fly Lux on 25x53x46 ja Carena Kobbe Trend 23.5x52.5x45.5 eli oikeasti varmaan täysin samat. Menevät useammissa lentoyhtiöissä käsimatkatavaroihin.

Katsoin myös noiden rattaiden edellisiä versioita, eli Carena Kobbea ja Beemoo Easy Fly sekä Beemoo Easy Fly+ -malleja. Osassa oli mainittu pienempi painoraja, osassa ei ollut jalkatukea, joku painoi enemmän, ja pääsääntöisesti kasauskoko vähän suurempi.

Ihan viime metreillä, tilausta tehdessä, päätin ostaa Beemoon versiot Carenan sijaan. Siihen asti oli ollut toisin perin. Voiton vei Easy Fly Luxien pitempi kuomu, jota Kobbe Trendeissä ei ollut. Toisaalta, olisin varmaan ollut ihan yhtä tyytyväinen myös Kobbe Trendeillläkin, sen verran samanlaiset ne ovat. Hintaa matkarattailla oli sillä hetkellä 130€, hinta kun näkyy vaihtelevan ajankohdan mukaan paljonkin (tällä hetkellä samat rattaat 185,90€).


Beemoo Easy Fly Lyx matkarattaat käytännössä


Tiesinkin jo ennalta, että tuommoiset minimatkarattaat eivät ole mitkään metsä- tai umpihangen rattaat. Kaupungilla, asvaltilla ja hiekkateillä nämä ovat tosi ketterät rattaat, nurmikollakin liikkuvat eteenpäin, vaikkeivät sulokkasti. Mukulakivilläkin pääsee eteenpäin, jos työntelee rauhallisesti. Talvikokemusta ei vielä ole, mutta eivät varmastikaan kulje loskassa. Sen sijaan tavallisessa, auratussa lumessa uskoisin kulkevan vähintään samalla lailla kuin nurmikollakin.

Pienissä matkarattaissa eturenkaat ovat pikkuiset, mikä tarkoittaa, että korkeissa rotvalleissa pitää rattaita avittaa. 11 kiloisella lapsella rattaat kulkevat ketterästi, 16 kiloisella eron huomaa ohjailtavuudessa, mutta pelittävät ihan hyvin kuitenkin. 

Näiden pienestä kasauskoosta olen kyllä jo nyt nauttinut, vaikka ei ollakaan reissattu kotimaata kauempana. Erityisen kiitollinen olin silloin, kun yllärinä piti mahtua myös yksi rollaattori takakonttiin, kun oltiin juuri tulossa viikon kestäneeltä reissulta täydellä autolla. 

Rattauden kasaus on tosi näppärä. Erityistä kiitosta saa myös se superpitkä kuomu, on oikeasti tosi pitkä. Ja tavarakori on avattavan läppänsä ansiosta erityisen tilava.  

Selkänojahan noissa ei ole mikään järisyttävän kokoinen, sillä sen koko kasvattaa samassa suhteessa myös rattaiden kasauskokoa. Ihan riittävän pituinen kuitenkin, kun kyse on matkarattaista.



Samat summattuna vielä näin:


Plussat

+kasauskoko ja helppo kasaus
+iso kuomu
+oikeasti tilava tavarakori
+asiallinen hinta
+irroitettava turvakaari
+tasaisen hyvä ajo, liikkuu ja kääntyy vaivattomasti 
+18kg painoraja


Miinukset

-koska pikkuiset ja keveät, ei työntöaisalle voi kasata kilokaupalla tavaraa
-joutuu auttamaan korkeammista kynnyksistä
-vyöt lyhyehköt
-mukana tullut hyttysverkko aika rimpula. Käytän mieluummin toista.


Toivotaan, että nämä saavat olla meillä pitkäikäiset matkarattaat! Tähän asti ainakin vaikuttavat hyviltä :)



Seuraahan myös IG @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

torstai 11. heinäkuuta 2019

Diy: Näin korjaat Baby Born -nuken irronneen jalan



Puoli vuotta sitten esikoisemme Baby Born -nuken Pepin jalka irtosi. Ilmeisesti lapsella oli ollut hankaluuksia nuken pukemisessa, ja jalkaa tuli taivutettua liikaa sivulle tai taakse. Kun Baby Bornilta irtoaa jalka, tarkoittaa se sitä, että myös jalan sisuksista on katkennut osia. Ei siis riitä, että jalan vaan pullauttaa paikalleen.



Ei saa korjattua?


Baby Bornit eivät ole mitään halvimpia nukkeja. Omamme ovat tosin ostettu kirpparilta, joten kalliista hinnasta ei voi puhua. Harmitus oli kuitenkin melkoinen, sillä Peppi on esikoisen ensimmäinen nukke, ja sillä leikitään joka päivä. Mua itseä taisi oikeastaan harmittaa vielä lastakin enemmän kun mietin, kuinka rakas nukke on, ja pelkäsin sen tulevan hyljeksityksi jalkavammansa kanssa. Koska kukapa kolmevuotias vapaaehtoisesti valitsee leikkeihinsä raajarikon? Niinpä.

Nuken tuomio vaikutti lopulliselta. Sitä ei saa korjattua, muutkaan eivät ole saaneet korjattua. Pitäisi vain hankkia toinen samanlainen.

Ajattelin kokeilla kuitenkin vielä paria juttua ennen luovuttamista. Yleisliimasta ja kontaktiliimasta ei ollut tässä kohtaa oikein mihinkään, ja mitään kuminauhakikkoja en jaksanut kokeilla, koska kuminauhaa tavallisesti kannattelevat osat olivat hajonneet jalan sisältä.


DIY: Näin korjaat Baby Bornin jalan


Kuumaliima sen sijaan vaikutti potentiaaliselta. Mun suunnitelma oli pruutata kuumaliimaa jalan istutuskohtaan niin paljon, että kuivuessaan siitä muodostuisi este jalan irtoamiselle. Ensimmäinen kokeilu oli lupaava, mutta jalka irtosi leikeissä kuitenkin piakkoin. Tässä ei haittaa, jos ei ekalla tai tokallakaan kerralla onnistu. Sitten vain uusi yritys, kyllä se onnistuu lopulta.

Huom! Tämä onnistuu vain, jos irronneessa jalassa on irtoamiskohdassa jäljellä yhtään muoviosia. Kyseinen Baby Born on selän tatuoinnin mukaan valmistettu vuonna 2006, nuken anatomia on voinut muuttua ajan ja versioiden saatossa. En tiedä, toimisiko irronneeseen käteen. Riippuu varmasti paljon siitä, minkälainen käden kiinnityskohta on. Käsi on myös suuremmassa rasituksessa kuin jalka, nukenvaatteiden pukemisen vuoksi. 

Tarvitset: kuumaliimapistoolin ja kuumaliimaa

Annoin edellisen yrityksen liimojen jäädä jalan kiinnityskohtaan, sillä ne olisivat seuraavan kerroksen tukena.


1. Ota irronnut jalka käteesi. Laita kuumaliimapistoolilla liimaa jalan kiinnityskohtaan, eli muoviosaan, joka on ollut nuken vartalon sisäpuolella. Liimaa saa laittaa tosi reilusti, mutta ole nopea, se jähmettyy vauhdilla.

2. Laita jalka paikoilleen. Heiluta jalkaa jalan liikeradan mukaisesti, ja paina samalla jalkaa tiukasti nuken vartaloa vasten. Tämä siksi, että liima kuivuessaan ei veisi nuken jalan liikkumista.

3. Odota, että liima kuivuu kunnolla. Irrota mahdolliset ulostulleet liimaröpelöt.

4. Jos et onnistu ensimmäisellä kerralla, kokeile uudestaan. Liimaa tarvitsee oikeasti olla runsaasti.

Kuvassa näkyy Baby bornin jalan sisuskohta. Tässä se on edellisestä liimaukseta röpelöinen. 


Edellisellä kerralla korjaus kesti lasten leikeissä puoli vuotta, kunnes kesälomareissulla Baby Born oli joutunut takakontissa alimmaiseksi ja jalan joutuessa suuren painon alle se irtosi. Tavallisia, rajujakin nukkeleikkejä pukemisineen jalka on kestänyt oikein hyvin. Katsotaan, kuinka pitkään jalka kestää menossa mukana tällä kertaa.

Onnea Baby Bornin korjaamiseen! Jos sulla on joku muukin hyväksi havaittu korjausvinkki, niin kerro ihmeessä! 




Tuuhan mukaan seurailemaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Alakulo ja väsymys. Psyykkisiä oireita keskenmenon jälkeen, vai muodikkaasti huonot ferritiinit?



Vaikka kaikki on näennäisesti ihan hyvin, olo ei ole aivan entisenlainen. Ei pysty porskuttamaan ihan sata lasissa. Naurattaa, on kivaa ja hauskoja hetkiäkin löytyy, mutta niiden hetkien välisessä olotilassa on se jokin ero entiseen.


Mä koen olevani hyvin positiivinen, energinen ja pirteä. Tai ainakin tavallisesti. Nyt ne välitilat ovat jotenkin matalia, eivät tavoita peruspirteyttä, vaikka eivät mitään pohjamutia olekaan.

En mä keskenmenoa enää ajattele niin usein, ei ole sellainen suru päällä. Ihan tavallinen olo,  vaan ei kuitenkaan aivan.

Semmoinen olo, että väsyy helposti. Kun keho väsyy, mielikin on väsynyt. Kuin vähävoimaisuus tuntuisi selkäytimiä myöten. Fyysiset voimat loppuu, mutta koneisto käy vaan, koska sen täytyy. Kun päivää on vielä jäljellä, täytyy toimia. Se voimattomuus jotenkin tuntuu oikeasti selässä asti. Mieli pysyy korkealla silloin, kun siihen on energiaa. En ole aiemmin ajatellut, että pirteyteenkin tarvitsee voimia. 


Keskenmenon jälkeen psyykkisiä oireita puolella naisista


Kun googlettelin labratuloksiani (raskaushormoni), eteeni osui tietoa siitä, kuinka keskenmenon jälkeen puolella naisista esiintyy psyykkisiä ongelmia. Ahdistusta ja masennusta lähinnä. Jotenkin tuo tieto tuntui lohduttavalta.

Peilasin itseäni, ja mietin oireitani. Joku minua tuntematon voisi ehkä diagnosoida minulla jonkin sortin ahdistuksen, mutta itse sanoisin, että alakulo ja vaisu olo johtuvat enemmänkin väsymyksestä. Väsymys puolestaan rauta-arvoista, rautavarastoista.

Nyt kun ferritiineistä puhutaan enemmän, on myös tietoa enemmän. Tietoa siitä, että matalien ferritiini-arvojen aiheuttamat oireet ovat helposti tulkittavissa väärin.  Rautavarastoista johtuva jaksamattomuus saatetaan diagnosoida masennuksena ja lääkitä sellaisena. Silti jotkut nimittävät ferritiinien mittausta edelleenkin muoti-ilmiöksi. Kuinka kauan menee, että "muoti"-leima häviää, ja ferritiinit muuttuvat tavalliseksi, terveydenhuoltoon liittyväksi asiaksi, normisetiksi? On kyse kuitenkin paljolti elämänlaatuun liittyvästä seikasta.





Sänky ei päästä otteestaan 


Sängystä nouseminen tuntuu aamuisin ylitsepääsemättömältä. Ei siksi, etten haluaisi kohdata päivää, vaan siksi, että silmät eivät tunnu aukeavan. Herääminen on hidasta ja tosi inhottavaa. Mä olen aamuihminen, tämä ei ole minulle tyypillistä. Joillekin se kai on tyypillistä, tai sitten heiltäkin on vaan jäänyt ferritiinit mittaamatta ja hoitamatta. Heh.

Toki sitäkään en häpeäisi, jos masentuisi. Mieli voi sairastua siinä missä kehokin. Ja keskenmeno kun oikeasti voi olla ihan jäätävä kokemus. Usko mua. Itselläni väsymys tuntuu kuitenkin olevan fyysistä. Koen, että minulla on henkisellä puolella asiat ihan hyvin. Suren silloin kun surettaa, itken kun itkettää, ja muun ajan elän tavalliseen tapaani.

Mutta kroppani ei herää silloin kun minä herään. Joskus tuntuu, että kroppa herää vasta illalla. Tänään ainakin näin alkuiltapäivästä kroppa tuntuu väsyneen kolottavalta.

Näyttääköhän tällainen ulospäin siltä, että on vain laiska ja saamaton?  No, energisempiä aikoja kohti!



Tuuhan mukaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Facebookissa Iloa, eloa! -blogi

torstai 27. kesäkuuta 2019

Näissä synnytystalkoissa on toisinaan huonot eväät. Ajatuksia keskenmenosta, abortista ja neuvolasta

Jokainen lisääntyvä perhe osallistuu tavallaan maamme synnytystalkoisiin, halusi tai ei. Yhteiskuntamme kannaltahan jokainen tähän maahan syntyvä pieni kansalainen on hyvin haluttu ja hartaudella odotettu, sillä on kyse kuitenkin tulevista veronmaksajistamme. Jotta kaikki tämä voi jatkua, vauvoja tarvitaan.


Syntyvyys on edelleen laskussa. Luulisi, että yhteiskuntamme puolelta asiat olisi optimoitu niin, että äitejä ja tulevia äitejä tuettaisiin, koska vauvat ovat hyvin tervetulleita syntyvyyttä nostamaan. Tokihan maassamme on verovaroin kustannettu vapaaehtoinen neuvolajärjestelmä, sekä lapsilisät. Muutoin tuntuukin, että monen asian kanssa saa olla aika yksin.


Välittämistä, huolenpitoa vai tungettelua?


Neuvolasta usein ensimmäisenä kysytään,  oliko raskaus toivottu vai vahinko. Etenkin, jos on lapsia pienillä ikäeroilla tai jos olet hyvin nuori. Perheenäidit kun kuulemma tekevät eniten abortteja Suomessa. Siltikin kaikkien kolmen raskauteni kohdalla tämä kysymys on tuntunut jotenkin pysäyttävältä. Että aivan kun soittelisin neuvolaan, jos en olisi aikeissa pitää tätä lasta. Mutta toki edustan vain toista puolta asiasta.

Jos taas puolestaan aiot tehdä abortin ja varaat sitä varten ajan, ei sairaalassa sinulta varmistella, oletko aivan varma asiasta, kartoiteta tilannettasi ja koiteta löytää tukea tilanteeseen, joka tuntuu mahdottomalta. Miksi ei? Juuri silloin moni tarvitsisi tukea kipeästi. Ajatellaan kai, että koska on oikeus abortoida, niin asiaan ei saa puuttua. Ja ei, suurimmaksi osaksi ei ole kyseessä raiskauksen uhritkaan, ne ovat onneksi hyvin pieni osuus. Heistä jos kenestä pitäisi välittää ja tarjota huolenpitoa.

Oikeanlainen puuttuminen on kuitenkin myös välittämistä ja toivon etsimistä niille, joilta se on hukassa. Olen kuullut useammalta äidiltä kokemuksia näistäkin tilanteista, kun sitä olisi toivonut, että edes yksi olisi kyseenalaistanut. Abortti on monille valtava taakka kantaa, eikä siitä etukäteen kuule, kuinka sen kanssa matkaa koko elämänsä, eikä suinkaan jätä taakseen.

Miksi saa epäillä äitien halukkuutta pitää lasta tai jaksaa uuden vauvan kanssa, mutta ei saa epäillä halukkuutta aborttiin?



Keskenmenosi kanssa olet lopulta aika yksin


Nyt keskenmenon kokeneena minulla on herännyt paljon ajatuksia myös tästä puolesta. Siitä, kuinka yksin jää terveydenhuollon puolelta. Aika paljon keskenmenoihin tuntuu yleisesti liittyvän odottelua, huolta ja stressiä. Ehkä pelkoakin. Keskenmenoihin ei näytä olevan hoitopolkua, joka olisi joka kunnassa samanlainen. Näinhän on myös synnytysten osalta, käytännöt vaihtelevat joka paikassa. Ei siis ole mitenkään mahdollista, että kaikki toiminta pohjaisi "tutkittuun tietoon". Osa edustaa tyyliä "näin meillä on nämä hoidettu".

Oma keskenmenoni sattui niin sanotusti onnellisten tähtien alla. Koska keskenmeno oli verinen ja raju ja viikkoja niin paljon, pääsin naistentautien päivystykseen, jossa mm. ultrattiin tilannetta. Olisi ollut aika kauheaa siinä tilanteessa jäädä vaan arvailemaan kotiin. Monessa paikassa se on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Juuri tuo epätietoisuus on ainoa kaveri, joka naisille annetaan. Ei vastauksia, tutkimuksia, lääkäriaikaa, ultrausta, labroja, sisätutkimusta tai välttämättä edes kahta myötätuntoista sanaa; olen pahoillani. Kaikki tosin niitä eivät kaipaakaan, mutta olisi edes jotain, mistä kieltäytyä. Joskus riittää sekin, että tukea on tarjottu.






Mä olen onnellinen mun ultrauksista ja jopa siitä hemoglobiinin mittauksestakin. Siitä, että niiden kautta sai nopeita vastauksia omasta tilanteestaan, eikä siksi suurempaa huolta päässyt syntymään. Ihan alkuun kyllä mietinkin paljon, että onko niin suuri veren ja hyytymien määrä ihan normaalia, kun vauva ja istukka yms olivat jo kuitenkin poistuneet. Eihän minulla olllut mitään aiempaa tietoa keskenmenoista, eikä kukaan niistä kertonut

Se, että keskenmenot ovat yleisiä, ei poista sen olevan suuri ja surullinen tapahtuma, johon liittyy myös paljon terveyteen liittyviä seikkoja, mahdollisia pulmiakin. 


Harmi,  että meillä muutto ja sen myötä paikkakunnan vaihdos sattui mulla tähän väliin. Aiemmalla paikkakunnalla mulle kerrottiin, että neljän viikon päästä keskenmenosta otettaisiin labrat, hb ja ultrattaisiin varmuudeksi. Uudella paikkakunnalla en sitten saanutkaan muuta, kuin raskaushormonin mittauksen labrassa, saatesanoin "suhun ollaan yhteydessä vain, jos kaikki ei ole ok". Eli lisää odottelua. Sen hemoglobiinin menen varmaan mittauttamaan avoneuvolassa, koska olisihan se ihan hyvä tietää, alkaako se nousemaan.

Kaikissa kunnissa ei saa kuulemma edes tätä raskaushormonin mittausta, vaan naiset ovat vain kotona tehtävien raskaustestejen varassa. Ihan pöyristyttävää. Vaikka juu, kyllähän ne useimmiten ovat oikeassa, mutta eivät aina. Ideaalimaailmassa keskenmenon jälkeen mitattaisiin aina myös ferritiinit ja otettaisiin laaja hormonipaneeli, jotta tiedettäisiin oikeasti missä mennään.

Aika huonot eväät näissä synnytystalkoissa tällä erää. Kuitenkin suurin osa keskenmenon kokeneista on niitä äitejä, joille elävä lapsi olisi ollut enemmän kuin toivottu. Meitä, jotka tulevat yrittämään uutta raskautta. Synnytystalkoopotentiaalia siis. Luulisi, että silloin olisi varauduttu myös paremmilla eväillä. 




Voi jospa resursseja olisi jakaa niin, että myös keskenmenoissa kaikissa kunnissa saisi tukea tilanteeseen. Autettaisiin niin, että äidit olisivat nopeammin fyysisesti valmiita ja henkisesti halukkaita yrittämään uudestaan. Se olisi kauaskantoista toimintaa syntyvyyden hyväksi.

Keskenmeno kuitenkin kertoo hyvin vahvasti siitä, että nyt kaikki ei ole tai ollut hyvin. Kahdessa ensimmäisessä raskaudessani en ole kaikkia neuvolakäyntejä tai tutkimuksia tarvinnut, koska kaikki on ollut hyvin. Osa niitä kuitenkin tarvitsee, ja onneksi palvelut toimivat hyvin siltä osin pääasiassa.

Ristiriitaista on kuitenkin se, että synnytyksen jälkeisessä jälkitarkastuksessa monessa kunnassa painostetaan sisätutkimukseen, vaikka se ei ole Kelan mukaan edes pakollinen. Voisikin vähän liioitellen sanoa, että kamoon, se on jo pullauttanut lapsen, antakaa sen olla. Sitten taas keskenmenon jälkeen et välttämättä saa palveluita, vaikka haluaisit. Jäät nuolemaan omia haavojasi. Että sen kerran elämässä kun mä haluaisin sitä ronkkimista, niin silloin sitä ei saa.

Ainahan voi toki mennä yksityiselle. Rahalla saa aika monia kivoja asioita. Reilua hyvinvointiyhteiskunnassa? Ei.

Sinällään olo on kuitenkin positiivinen, sillä meillä ihmisillä on suu millä puhua, ja näppis millä kirjoittaa. Katsotaan ja viedään asioita eteeenpäin. Synnytyskulttuurissakin on menty paljon eteenpäin, myös muissa naisiin liittyvissä asioissa se on mahdollista.




Hyppää arkeen ja arjen ajatuksiin mukaan Instagramissa @iloelolaura

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Telttaelämää - Helppoa telttailua lasten kanssa


Tämän vuoden telttakesä on korkattu! Viime kesänä hankittiin teltta erillisellä oleskelutilalla, jotta telttaretkeilystä voisi tulla helppoa ja mukavaa, ehkä jopa harrastus? Lasten kanssa kaikenlainen retkeily on mukavaa ja tuo vaihtelua arkeen, ja telttailu tuo paljon uusia mahdollisuuksia myös retkeilyyn.


Me ei olla niinkään mitään pitkän matkan vaeltajia, joten meidän teltta ja muut kamppeet eivät ole mietitty keveyden ja pieneen tilaan menevyyden perusteella, vaan aivan muilla kriteereillä. Tai sanoisinko, että ei ainakaan tällä hetkellä olla vaeltajia. Kun lapset vähän kasvavat, voidaan hyvin ollakin.

Nyt meidän telttailuvarusteet ovat kuitenkin hankittu leppoisia yöpymisiä ajatellen, oli sitten paikka metsässä tai leirintäalueella. Leirintäalueet ovat helppoja yöpaikkoja, koska silloin ei tarvitse miettiä vessa-, vesi, ruoanlaitto- yms. -mahdollisuuksia ihan niin perinpohjaisesti. Potta toki kulkee aina kainalossa, minne sitten menemmekin.


Millaisessa teltassa on helppoa retkeillä lasten kanssa?


Yhden lapsen kanssa telttailtiin tavallisella pikkuteltalla, eli kupoliteltalla. Kyllähän kahden lapsen kanssakin vielä sellaiseen mahtuisi, mutta me kaivattiin sellaista telttaa, joka houkuttelisi telttailemaan. Pienissä teltoissa kun on se, että sateen yllättäessä siellä ahtaudessa on hengattava, tai jos lapset nukkuvat ja itse et, on vietettävä aikaa teltan ulkopuolella. Se kuulostaa kylmältä. Tykkään telttaillessakin lämpimästä ja kuivasta olotilasta. 

Niinpä lähdettiin miettimään telttaa, jossa olisi myös oleskelutila. Telttatermeissä tämä eteistila on kuulemma absidi nimeltään. Päädyttiin telttaan, jonka eteinen on noin 180cm korkea ja abaut 2x3 metriä. Makuuhuoneen puoli puolestaan on suunniteltu viidelle ihmiselle. Hyvin mahdutaan neljästään siis.




Oleskelutila on kyllä ihan huippu. Siinä voi säilyttää tavaroita, leikkiä, ja hengata iltaisin kun lapset nukkuu. Ja vaikka ruokailla.  


Meidän teltta on Vango Skye 500, eli Vanksu. Hintaa sillä oli reilut parisataa euroa. Aika keskihintainen varmaankin? Ennen Vanksua meillä kävi kääntymässä puolet halvempi, kahden makuuhuoneen teltta, mutta sen kangas oli niin ohutta, että siitä löytyi reikiä jo ennen käyttöönottoa. Se ei oikein vakuuttanut. Nykyteltat on onneksi pääsääntöisesti kestäviä ja vedenpitäviä. Muutoin varmasti kahden makuuhuoneen ja oleskelutilan telttakin olisi ollut oikein mukava, olisi mahtunut vaikka kavereitakin mukaan. 

Meidän teltta on tunneliteltta, eli kaarikeppien lisäksi myös tukinarut pitävät telttaa pystyssä. Teltassa on erikseen ulkoteltta, johon makuuhuone (sisäteltta) kiinnitetään kätevästi klipseillä. Makuuhuoneessa on kiinni myös olohuoneen lattia, joka vain rullaillaan suoraksi ja kiinnitetään klipseillä ulkoteltan nurkkiin. Aika simppeliä. Teltan pystyttää vartissa yhden miehen voimin.


Mitä muuta telttailuun tarvitsee?


Patjat ja makuupussit

Telttailuun ei tarvitse oikeastaan kovin paljoa varusteita, jos telttailee vaan kesäisin pihoilla ja leirintäalueilla. Silloin riittävät patjat ja makuupussit. Muu riippuu mieltymyksistä, säästä, tekemisestä, olosuhteista ja hifistelyn tasosta. Keskellä metsää tarvitaan luonnollisestikin vähän enemmän kaikkea. 

Meillä on telttapatjoina ilmapatjat, sillä ne on tuhat kertaa mukavammat kuin ohuet telttapatjat. Niissä pääsee kauemmas maan kylmyydestä, ja ne ovat meillä myös kotona vieraspatjakäytössä silloin, jos tavalliset vieraspatjat ovat jo käytössä. Koska nämä eivät ole mitään hifistely-vaelluspatjoja, ovat nämä sieltä edullisimmasta päästä. Yhden hengen ilmapatja maksaa kympin.




Tänä kesänä päivitettiin varusteita aika oleellisesti, sillä hankittiin myös ladattava pumppu patjoille. Tämä on ihan huippu. Pumppu maksoi 20€, ja ladattuna sitä voi käyttää 20 minuuttia. Meidän nelihenkisen perheemme patjojen pumppaukseen menee yhteensä noin 5 minuuttia. Tekee telttailusta taas astetta leppoisempaa, kun kukaan ei joudu pumppaamaan patjoja jalkapumpulla hikisesti.

Meidän makuupussit ovat vähän sekalaista sakkia. Yhdellä on talvimakuupussi,  kahdella kesäpussit, ja yhdestä en tiedä mikä se on, ehkäpä joku siltä väliltä. Niitäkin olisi tarkoitus päivittää vähän kerrassaan. Ilmeisesti ns. kolmen vuodenajan makuupussi olisi paras juuri meidän tarpeisiin, talvella ei mulla itselläni ainakaan ole minkäänlaisia telttahaluja, hui.

Viime kesänä pienin nukkui vauvojen (talvi)lämpöpussissa. Tänä kesänä hän on nukkunut tavallisessa aikuisten pussissa, joka on narulla sidottu vähän lyhemmäksi, ettei minityyppi huku sinne. 





Muut hilpetöörit



Varavirtalähde

Kaikkien eräretkienkään ei tarvitse olla kännykättömiä, jollei itse niin halua. Minä tykkään siitä, kun illalla voi oleskelutilassa käpertyä vilttiin, katsella luontoa ja ehkä vähän somettaa tai vilkuilla jotain sarjaa. Varavirtalähde on hyvä olla mukana.


Lapsille: matkarattaat, potta, viihdykettä

Joskus nukkumaankäydessä lasten meno voi olla niin villiä, että matkarattaisiin laitetaan toinen tyyppi unta hakemaan, josta sitten tilanteen rauhoituttua siirretään telttaan nukkumaan. Ja toki matkiksia tarvitsee myös pienimmän päikkäreihin.

Matkapotta kulkee mukana aina. Ei tarvitse aamukoleassa juosta pissahätäisen lapsen kanssa puskaan tai vessaan, vaan voi laittaa tyypin potalle siihen oleskelutilaan.

Vaikka suurin osa ajasta retkillä varmaan meneekin luonnossa, on silti hyvä olla vähän jotain leluja mukana esim. sadehetkiin. Oleskelutila mahdollistaa myös sisäleikit.




Tsemppimieli

Reissuihin kuuluu usein auttamatta jotain säätämistä, niin telttailuunkin. Joskus (aika useinkin..) reissussa lapset nukkuvat vähän tavallista vähemmän, ja ovat siksi myös enemmän kierroksilla. Tsemppimieltä tarvitsee moneen, ettei kiva reissu kaadu siihen, että aikuinen käytöksellään pilaa sen. Huoletonta reissufiilistä siis kaikille.


Muuta

Lämmintä vaatetta, wipeseja, evästä, vettä, ruokailuvälineet, korvatulpat, crocsit tai vastaavat, vessapaperia. Lisäksi meillä on paikasta ja ajankohdasta riippuen mukana otsalamppu, retkilyhty, tulentekovälineet ja trangia eli retkikeitin ruoanlaittoon.

Puuttuiko tästä jotain oleellista?


Leppoisia telttaretkiä!




Retkiin ja arkeen pääsee mukaan myös Instagramin puolella @iloelolaura

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Neljä päivää erossa lapsista tuntui aluksi todella hurjalta ajatukselta


Muuton keskellä olin lopulta neljä päivää erossa lapsista. Vaan kylläpä asia mietitytti, ja kauhistuttikin etukäteen. Nuorimmainen kun on kuitenkin vasta vuoden ja kahdeksan kuukautta, eikä me olla harrastettu pitkiä poissaoloja lasten luota.


Neljä päivää. Sehän on lasten elämässä ihan iäisyys. En ikinä ollut ollut niin pitkää aikaa erossa edes esikoisesta, saati sitten taaperosta. Molemmat ovat aiemmin harrastelleet vain yhden yön kyläilyreissuja.

Instagramin puolella mietinkin asiaa jo etukäteen, sillä se oli kyllä ajatuksissa todella paljon. Lähinnä juupas-eipäs, onko neljä päivää liikaa vai ei -mietintää. Ihan ihmeen paljon sain asiaan käytetyksi energiaa, pelkkään miettimiseen.  Asia tuntui minusta tosi hurjalta, ei siksi, etteikö lapset pärjäisi. Ja joo, tiesin itsekin pärjääväni kyllä. Lähinnä ajattelin, onko noin pitkä erossaolo hyväksi taaperolle.

Instassa suurin osa äänesti, ettei neljä päivää ole maailmanloppu, ja siihen sitten itsekin päädyin. Itselläni sitä päätöstä puolsi myös se, että taaperolla on kuitenkin myös sisko koko ajan mukana. Lisäksi hän on melkoinen toiminnan tyyppi, joka tykkää mennä ja reissata. Ja toki se, että jos uutta kotia halusi yhtään saada puretuksi laatikoista, niin lasten kanssa se ei kovin sujuvaa olisi, vaan aikamoista kaaosta.

 Jos lasten toinen vanhempi ei olisi ollut mukana lasten kanssa, olisi homma täytynyt miettiä taaperon kohdalta uusiksi. Miehen mukanaolo kuitenkin ratkaisi sen asian, ja päätin ajatella, ettei se nyt niin paha olisi taaperollekaan.





Vauvaikäisenä nuo molemmat ovat kulkeneet mun jatkeena joka paikkaan. Sen jälkeen olemme lasten yökyläilyissä menneet sillä perinteisen turvallisella, 1 vuorokausi per ikävuosi -metodilla, jos lapset ovat reissussa ilman vanhempia.


Tosin vaikkapa kahdeksi viikoksi en lähtisi minnekään ilman lapsia, vaikka he toisen vanhempansa kanssa olisivatkin sen aikaa. Ehkä sitten kun ovat teini-iässä, tai jotain. Jää nähtäväksi.

Eli mikä ongelma? En tiedä. Ajatteleeko isät tällaisia? Ei varmaan kovin monet? Sen sijaan tiedän, että aika moni äiti  näitä pähkäilee. Toiselle on helppo sanoa, että joo, todellakin, nautit rauhasta jne, mutta omalla kohdalla sitä sitten kuitenkin pähkäilee.

Tämä ei liity  mihinkään hyvä vs. huono äiti -juttuihin (inhoan käsitettä ja läpänheittoa aiheesta "paska mutsi"), vaan ihan vain näihin pikkulapsivuosiin, läsnäoloon, äitiyteen, lasten tunteisiin, ikätasoiseen kehitykseen jne. Elämään.

Neljä päivää erossa lapsista tuntui tavallaan melkein villiltä. Jos mulla ei olisi olllut niin paljon tekemistä, olisi varmasti tuntunut apealta ja aika olisi mennyt hitaasti. Nyt kuitenkin päivät vain hujahtivat.




Lapsen reagointi


Tokikin poissaoloihin liittyy myös pakollinen jälkipuinti. Reissunsa jälkeen taapero on ollut niin sylinkipeä, äidin sylin. Erossaoloa hän koittaa paikata kiukkuisella läheisyydellä, roikkumalla äidissä. Se tosin oli tiedossa jo etukäteen, esikoinenkin on tätä aikoinaan harrastanut, enää ei samassa määrin. Enemmän sitä miettisi, jos noin pieni lapsi ei reagoisi poissaoloon mitenkään.



Äitiys. Niin paljon tunteita ja ajatuksia. Sellaista se on. Aika ihanaa.



Kuvat ihanasta alppiruusupuistosta Helsingistä eiliseltä


maanantai 3. kesäkuuta 2019

Vauvan hautaaminen keskenmenon jälkeen


Olen tätä keskenmenoa, vauvan kuolemaa käsitellyt nyt useamman tekstin verran. Tuntuu, että tämä on ehkä se viimeinen kirjoitus, jonka vielä haluan kirjoittaa aiheesta. Elämä jatkuu, vaikka kauheita asioita välillä tapahtuukin. Viikko sitten käytiin hautaamassa raskausviikolla 11+3 kuollut vauvamme.



Kirjoitus keskenmenosta löytyy täältä, ajatuksia keskenmenon jälkeen tässä, elämän jatkumisesta tässä.

En ole oikeastaan surrut sitä, että raskaus meni kesken, ja että ei ylipäätänsä saatu vauvaa, vaan sitä, että me ei saatu juuri tätä vauvaa. Ei saatu koskaan oppia tuntemaan juuri häntä. Uskon kyllä, että tulen vielä raskaaksi ja saadaan elävä lapsi tai lapsia, mutta eihän se korvaa sitä, että yksi on menetetty.

Varmasti joku ajattelee, että miksi moinen show jonkun kuolleen sikiön vuoksi, niitähän nyt kuolee siellä täällä, niin keskenmenoihin kuin abortoitunakin. Itse en ajattele kuollutta vauvaa sikiönä, vaan vauvana. Pidin häntä kädessäni hetken ajan, ja ihan vauvalta hän näytti. Ja jo ennen tuota tapahtunutta, alusta asti olen ajatellut vauvaa vauvana. Sikiö on itselleni kylmänpuoleinen sana, jonka taakse on helppo unohtaa se, että puhutaan vauvasta.


Hautaaminen ja nimi vauvalle


Viime sunnuntaina oltiin päätetty lähteä iltapäivällä hautaamaan vauvamme rippeet meille tärkeään paikkaan, läheistemme luo. Päivän mittaan mietimme välillä, että joku kasvi täytyisi menomatkalla käydä ostamassa hautaa varten.

Ystävä, joka oli mukanani sairaalassa keskenmenopäivänä, tuli käymään meillä ennen lähtöämme. Hänellä oli yllätyksenä mukanaan puska kevätesikoita, jonka hän oli kaivanut omalta pihaltaan. Vauvalle, hän sanoi. Tuntui hyvältä, merkityksekkäältä. Asia oli ratkaistu näin, ja hänen tuomansa kukka tuntui minusta juuri oikealta ratkaisulta. Kukka ystävältä, joka oli ollut mukana mun hädän hetkellä.

Pakkailimme tavaroita iltapäivän hautaamisvisiittiä varten, kun toinen ystävä kyseli viestillä, oliko meillä joku nimi mietittynä vauvalle. Ei ollut, koska eihän me tiedetty, oliko tytöstä vai pojasta kysymys. Ystävä kehotti miettimään, voisiko vauvalle kuitenkin antaa vaikka jonkun nimen, joka sopii tytölle tai pojalle, kummalle vaan.

En ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta se tuntui järkeenkäyvältä, ja yhtäkkiä tärkeältäkin, oltiinhan menossa vauvaa hautaamaan. Onhan meidän muillakin lapsilla nimi, miksei kuolleella lapsellakin. Autossa oli noin puolisen tuntia aikaa miettiä, mikä me annettaisiin nimeksi.



Mietittiin aluksi tyypillisiä sukupuolineutraaleja nimiä, luontonimiä ja muita. Ne eivät kuitenkaan kuulostaneet yhtään meiltä, joten siirryttiin seuraaviin. Tuntui vähän vaikealta hommalta. Poikien nimiä selatessa silmiin osui nimi, josta saisi tarkoitukseen toimivan lisäämällä siihen yhden kirjaimen perään. Se kuulosti hyvältä, ja ihme kyllä myös miehenkin mielestä. Neljä kirjainta. Ja ajomatkaakin oli vielä kymmenisen minuuttia jäljellä.

Perillä suunnattiin suoraan hautahommiin. Mies kaivoi kuopan, johon kumottiin vauvan rippeet. Ei sitä oikein kauniisti saanut kipattua. Kolmevuotias kysyi, missä se vauva on, kun tossa oli vaan verta. Ei ollut oikein asia konkretisoitunut hänelle vielä, vaan hän odotti täysiaikaisen vauvan kokoista vauvaa haudattavaksi.

Multaa ja kukka päälle. Mietin, että elämä on välillä tosi kovaa. Samalla tunsin surua niiden puolesta, jotka ovat kohdanneet keskenmenon niin, ettei heillä ole elossa olevia lapsia lohtua tuomassa. Ja ne vanhemmat, joilla ei ole samaa jälleennäkemisen toivoa kuin itsellä. En pysty kuin arvailemaan heidän surunsa suuruutta. 



Seuraavana päivänä erään ystävän kanssa juteltiin kaikesta tapahtuneesta. Hän kysyi, mitä valitsemamme nimi tarkoittaa. Kerroin, että siinä kiireessä en tullut tarkistaneeksi nimen merkitystä. Ystävä googlasi asian. Jumalan kaunistus, se oli nimen merkitys. Ohhoh. Se kosketti jotenkin älyttömän kovaa. Mulla on ollut vauvan kuoleman suhteen tosi lohdutettu olo, mutta tästä tuli vielä vahvemmin olo, että vaikka ikäviä asioita tapahtuu, ei olla yksin. Just se nimi, josta me harvinaisesti päästiin yhteisymmärrykseen ja vielä kiireessä, tarkoitti jotain niin kaunista, itselleni merkityksellistä. Vau.


Ensi vuonna samaan aikaan kevätesikot kukkivat taas. 





Keskenmenoon liittyviä pohdintoja löytyy lisää Instagramista @iloelolaura kohokohdista

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Kroppa, joka jo unohti edes olleensa raskaana

Aamulla katsoin peiliin. Viimeisetkin rippeet raskausvatsasta ovat hävinneet. Jos nyt olisi viikko synnytyksestä, olisin maailman onnellisin tämän kokoisesta, pienehköstä mahasta. Mutta viikko keskenmenosta tuo vatsa tuntuu vaan vitsiltä, surulliselta ajatukselta, että keho porskuttaa jo eteenpäin. 


Pari päivää sitten mainitsinkin, että sitä ihan unohtaa, ettei olekaan enää raskaana. Nyt on oikeastaan toisin perin sama asia. Tulee olo, että on kuvitellut koko raskauden ja keskenmenon, sillä niin epätodelliselta ja kaukaiselta asialta se tällä hetkellä tuntuu. Etenkin, kun tosiaan tuo maha ei enää muistuta raskaudesta, ja jälkivuotokin on jo lähes loppunut.

Verisiä kuvia keskenmenosta


Etenkin nyt, kun on niin epätodellinen olo, olen iloinen siitä, että keskenmenon hetkellä olen ottanut kuvia. Karmeita, verisiä ja surullisia kuvia. Itseäni varten. Kuva kasvoistani sillä hetkellä, kun ymmärsin tapahtuneen keskenmenoksi. Sanoinkuvaamaton suru. Sitä kuvaa en julkaissut, vaan päädyin surunaamaan muutaman tunnin päästä h-hetkestä. Siinäkin oli ihan tarpeeksi. 

Kuva veritahroista ensimmäisen vessan lattialta. Verinen kasa, jonka sisällä oli vauva. Verinoroja tutkimuspöydällä ja lattialla sen alapuolella. Kuva nyrkin kokoisesta hyytymästä ja verikaaoksesta kolmannen vessan lattialta. Kuva vatsastani keskenmenon päivänä, sekä seuraavana päivänä. Niissäkin kuvissa on jo iso ero mahan koossa. 

Nämä kuvat auttavat minua käsittelemään tapahtunutta, ymmärtämään sen todeksi. En edes tajua, miksi tosiaan otin näitä kuvia, mutta onneksi tein niin. Ainoastaan harmittaa, ettei minulla ole kuvaa vauvasta. On vain omat epätodelliset muistikuvani. Se hetki kun näin vauvan, oli niin sydäntäriipaisevan lohduton, ettei silloin tullut mieleenkään ottaa kuvaa. Harmi. 


Keho toipuu


Toki mulla edelleen on heikko ja voimaton olo, mutta se ei, hassua kyllä, muistuta mua keskenmenosta, vaan se jostain kumman syystä mieltyy vain tämän hetken normaaliksi olotilaksi. Oikeasti olen kiitollinen siitä, miten hienosti keho toipuu ja hoitaa asian, mutta silti se satuttaa. Joka aamu herätessä tajuan ekoina ajatuksina, että mä olen nukkunut tänne saakka, enkä heräillyt aamuyöstä, kuten raskaana ollessa.

Eilen kävin roskiksilla ja autolla. Sen jälkeen hengästytti ja piti huilata useampi minuutti. Rankka reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ihan hyvä ulkoilu silti, koska sisällä ollessa sitä ei noin selvästi tajua, kuinka heikossa kunnossa on. Vaikka päivän mittaan muutamaan kertaan voimat katoavat ja päänsärky iskee, voi sisällä kuitenkin istua ja makoilla joka välissä. Sitä selviää, vaikka onkin päivät lasten kanssa keskenään.




Olen iloinen, että ollaan parina päivänä saatu ystäviä meille kotiin seuraksi. Aika menee nopeammin, kun saa jutteluterapiaa ja lapset tervetullutta vaihtelua. Isompi lapsi on muutamana päivänä haaveillut, että päästäänköhän me huomenna ulos?  Voi toista. No, senkin aika tulee kyllä. Tavallaan olen iloinnut myös siitä, että just nyt on sateista ja ankeaa säätä ollut päivätolkulla. Tällä hetkellä sataa kuin saavista kaataisi.

Nyt odotan, että posti toisi kaipaamani raskaustestit. Pääsen seuraamaan raskaushormonin vähenemistä kehosta, odottamaan vain sitä yhtä viivaa tikussa. Sitä, jota normaalioloissa en odottaisi. Tragikoomista. Tästäkään asiasta en ollut kuullut aiemmin. Kyllähän toki sitten kesäkuun puolessavälissä on myös jälkitarkastus ja labrat, mutta haluan seurata tilannetta jollain tasolla ennen sitäkin. Ja joo, saahan raskaustestejä kaupastakin. Minä vaan halusin suuremman määrän.


Päivä kerrallaan. 




Keskenmenon jälkipuintia ja muuta elämää löytyy Instagramin puolelta @iloelolaura

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Keskenmenon jälkeen


Keskenmenosta on nyt neljä päivää. Tuntuu, kuin siitä olisi jo ainakin kuukausi. Alun itkuisuudesta on siirrytty seuraavaan vaiheeseen, joka näyttäisi olevan turta olo. Henkisesti. Fyysisesti vielä heikottaa. 



Neljä päivää tuntuu tosiaankin ikuisuudelta. Siltä, että koko keskenmeno on jo niin old news, että pitäisi pystyä siirtymään eteenpäin. Että mitä mä tätä nyt edelleen vatvon, menisin vaan seuraavaan asiaan jo. Onneksi järjellä tiedän, että se ei ole totta, vaan asiaa saa prosessoida sillä tavalla kuin se tuntuu luontevalta. Tiedän, että tästäkin selvitään, ja jossain vaiheessa uskalletaan taas yrittää uutta raskautta. Sitten, kun sen aika on. Nyt keskitytään tähän hetkeen.

Oma mieli tuntuu yllättävän lohdutetulta. Tiedän, että jatkossakin tulee tilanteita, että itkettää ja suru tulee päälle. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun pieni vauvani oli aivan liian aikaisin kädessäni. Aika kuitenkin parantaa osan haavoista, ja koska uskon Jeesukseen, on mulla lohdutus sieltäkin suunnasta. Se on aika upeaa se.


Keskenmenon jälkeen sairaalassa


Olin sairaalassa illan ja yhden yön, sillä verenvuodon katsottiin olevan niin runsasta, että sitä oli hyvä tarkkailla. Mulle ehdotettiin Cytotecia, mutta en halunnut sitä, koska ei ollut kyse hätätilanteesta, ja lääke voi olla myös todella raju. Tilanteessa oli tarpeeksi  kestämistä jo ilman sitäkin. Ja eihän lääkekään takaa sitä, että kaikki palaset tulevat kohdusta. Alkuun kuulosti siltä, että Cytotec olisi pakko ottaa, mutta yllättäen se lääkkeittä odottaminen olikin kaikille sitten ok.

Pyysin ja sain lämpöpakkauksen, kun tuntui siltä, että kohdussa tapahtuu jotain äkäistä. Siitä oli apua. Muutamaan kertaan kysyttiin, haluanko särkylääkkeitä, mutta en kokenut tarvetta niille. Cytotecin kanssa olisin varmasti niitäkin tarvinnut. 

Yön aikana minulta tuli muutama nyrkin kokoinen verihyytymä kohdusta. Olin vähän järkyttynyt niistä, mutta varmistin niiden kuuluvan asiaan. Minulla ei oikeastaan ollut mitään käsitystä ennalta, mitä odottaa.


Sairaalahuoneen vessattomuus oli vähän haastavaa,  kun alussa tuli niin paljon verta, että oli oikeastaan vähän pakkokin aina peseytyä sidettä vaihtaessa. Lähin vessani oli invavessa, jossa pöntöltä ei yllä hanalle. Yöllä kävikin kerran vähän verisesti, kun hyytymät ja muu veri läsähtivät lattialle. Myös se oli eräänlainen epätoivon hetki kaiken epätodellisen keskellä. Vessan lattia oli veriroiskeissa parin metrin alueelta. Otti päähän, että koko ajan musta tulee älytön sotku, jota muut joutuvat siivoamaan. En halunnut hälyttää työntekijää kurjuuteni keskelle, vaikka oma fyysinen vointi ei ollut kovin kummoinen. Hullua, tiedän.




Vessa oli onneksi hyvin varustettu, pesuainetta, varrellinen lattiaharja ja -lasta. Hinkkasin, huuhtelin ja kuivasin lattian jotenkuten. Sitten kutsuin työntekijän, jotta saisin uudet housut veristen tilalle ja pääsisin huoneeseeni. Työntekijä-raasu jäi varmaan siivoamaan loput vessasta.

Minä hipsin huoneeseeni. Sairaalasängyssä oli vaikea saada hyvää asentoa. Lopulta nukahdin kuitenkin.

Seuraavat päivät


Verenvuoto oli rauhottunut selvästi yön aikana. Odottelin lääkärin töihin tulemista, kohdun tilannetta katsottaisiin ultralla taas. Siellä näyttikin paremmalta, hyytymää oli jo vähemmän, ja verenvuotokin oli jo määrältään maltillinen. Pääsisin kotiin odottelemaan, että loput rippeet kohdusta tulisivat. Labrat ja jälkitarkastus neljän viikon päästä.

Ennen lähtöä otettiin vielä labrat. Hemoglobiini 95, mikä ei yhtään yllätä edellisen päivän jälkeen. Vähän hutera olo ja omat liikkeet tuntuvat hitailta ja raskailta, mutta muuten oma fysiikka tuntuu melko normaalilta.  Heikottaa myös siksi, kun yö ja aamu piti paastota varmuuden vuoksi, jos edessä olisi ollut kaavinta ja nukutus. Onneksi ei ollut.

Kaupasta siteitä, lohtukukkia, suklaata ja sitä rautaa.




Esikoinen tervehtii minua "vauva kuoli, vauva kuoli" -tervehdyksellä. Itkettää. Lapsi ei ymmärrä vielä, mitä kuolema on. 


Ensimmäisenä päivänä itkettää, seuraavat päivät mieli on turta. Mietin, onko tämä seuraava käsittelyvaihe surussa, vai eikö koko asiaa vaan ymmärrä vielä. Epätodelliseltahan se tuntuu. Välillä ajatuksiin tulee jotain vauvaan tai odotukseen liittyvää, ja sekunnin ajan en muista, että vauvaa ei ole enää. Luen kymmeniä kertoja keskenmeno-tekstiäni. Olen iloinen, että kirjotin sen heti sairaalassa. Enää en välttämättä olisi kirjoittanut samanlaista, vaan ehkä miedomman ja sensuroidumman version, koska enää ei ole alun tunnemylläkkä päällä.

Vuorotellen olen pystyssä ja makuulla.  Pystyssäolon jälkeen tulee väsymys ja päänsärky. Onneksi lapset ovat todella sopeutuvaisia. Itseä jatkuva makuuasennossa oleminen alkaa jo tympimään. Tulee olo, että on laiska, vaikka toipumistahan tämä on, ei laiskuutta. Samalla mies pakkaa muuttolaatikoita ja hoitaa kotihommia.

Kohtu jatkaa työtään. Ajoittain on yllättävän ikäviä tuntemuksia, joskus puoli tuntia, joskus pitempään. Oma kuumavesipullo on pakattuna johonkin muuttolaatikoista. Mehupulloa ja suihkua vinkattiin, ja onneksi yksi kuumavesipulloksi sopiva pullo meiltä kaapista löytyikin. Siitä on ollut apua.




Iltaa kohden on joka päivä ollut selvästi parempi olo kuin edellisenä päivänä. Huomenna varmasti taas huippaa vähän vähemmän ja voimaa löytyy hitusen lisää. Onneksi. 


Keskenmenon käsittelyä löytyy lisää Instagramin puolelta @iloelolaura kohokohdista.

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Aamulla mulla oli vauva kohdussa, illalla muovipussissa. Keskenmeno.

Keskenmeno kahdennellatoista raskausviikolla. Sellaisen kanssa kohdattiin tänään. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää vauvaa kohdussa kasvamassa. Viime viikolla oli, eilen oli, aamullakin vielä. Vaan ei enää illalla. Jäljelle jäi vaan iso suru ja verta. Joka puolella verta. Miten sitä voi ollakin niin paljon?


Instagramin puolella kerroin jo aiemmin tapahtuneesta. Tuntuu kuitenkin, että on tarve muuttaa sanoiksi kaikki tapahtunut. Aloittaa surutyö asiasta. Kirjoittaa talteen asia tuoreena, kun on itse aivan hajalla. Joten tässäpä tulee, keskiviikko 22.5.2019, rv 11+3.

Tavallinen päivä, ei vaiskaan


Ihan tavalllinen aamu, johon heräsin taas kerran liian aikaisin. Tuttua edellisistä raskauksista, että uni ei vaan riitä aamuun saakka. Katsoin sängyssä pari jaksoa Dawson's Creekiä lasten heräämistä odotellessa. Koitin levätä, koska edellisenä päivänä oli tullut vähän verta, joka säikäytti. Olin myös soittanut silloin naistentautien päivystykseen, josta ohje oli seurailla tilannetta. Pieni verenvuoto kun ei yleensä vielä merkitse mitään.

Aloitettiin päivä normaaliin tapaan lasten kanssa. Aamupäivällä oli viimeiset kotiäititreffit meillä ennen muuttoa. Hyviä hetkiä ystävien kanssa. Iltapäivällä alkoi väsyttää, oli "vääränlainen" olo, sellainen, että kaikki ei ole jotenkin hyvin. Mentiin esikoisen kanssa päikkäreille, kuopus nukkui jo rattaissa. Päikkäreiltä herätessä oli edelleen outo olo.

Pakkasin tavaroita illan synnytyskeskusteluiltaa varten. Mielessä kävi, että ota varahousut mukaan, mutta en halunnut ajatella sellaista. Verta oli tiputellut pitkin päivää edelleen, mutta hyvin vähän. Keskusteluilta alkoi, tuntui, että nyt valuu paljon. Menin vessaan ja vähän kauhistuin veren määrää. Siivosin teurastuksen jäljet ja tuuppasin reilun paperikasan housuihin. Hetken päästä tuttu valumisen tunne ja olo, että nyt on housut kyllä märät. Poistun taas vessaan. Onneksi illassa oli muitakin vetäjiä paikalla.


Housuja riisuessa verta lässähti lattialle vähän joka puolelle. Tuntui, että nyt tulee jotain isompaa. Laitoin käden alle, että sain kopin. Ajattelin, etten halua mun vauvan palasia mihinkään pönttöön tai lattialle. Sieltä tulikin iso palanen, jonka seassa oli myös joku pieni vauvaa muistuttava. Vauva. Tosi, tosi tosi pieni. Vauvan pituus päästä peppuun on näillä viikoilla jotain 41-52mm, kuulemma. Huutoitkua.

Toisella kädellä pitelin tätä, toisella tyhjensin vieressä olevan roskiksen lattialle, ja anastin roskapussin tätä vauvan ripettä varten. Hetken päästä tuli toinen pala, erilainen, pienempi ja sileä. Laitoin myös sen siihen muovipussiin. Sitten lisää verta, ja vähän lisää. Soitin synnärille.

Vuorasin veriset housuni käsipyyhepapereilla ja aloin siivoamaan verta. Sori Me-talo, jos johonkin sitä vielä jäi. Tulin vessasta ulos, ja keskusteluillassa ollut ystävä odottikin siinä. Itkin. Ystävä lähti hakemaan mun tavaroita, minä kävin vielä varastamassa toisestakin vessasta tyhjän roskapussin, jonka päällä voisin verineni istua autossa. Lähdettiin hipsimään autolle, ulkona satoi.

Synnärin käytävällä oli muutamia onnellisia perheitä vastasyntyneitä esittelemässä läheisilleen. Ja sitten minä, itkunaama verta koko ajan haaroista valuen. Hetken aikaa ystävän kanssa odoteltiin, kunnes pääsin tutkittavaksi. Kävin vessassa aluksi, koska teurastushousut olisi hyvä saada pois ja rakko tyhjäksi. Tulee lisää isoja rippeitä kohdusta, jotka laitan pussiin muiden seuraksi. Ajatuksena mulla on haudata nämä maahan, mitä mun vauvasta on jäljellä. En tajua, miten sitä verta voi roiskua joka puolelle.

Sisätutkimus tuntuu inhottavalta. Koitan hengittää syvään, auttaahan se synnytyksessäkin. Ultraus alakautta. Kyllä tämä valitettavasti on keskenmeno, kuulen. Tuntuu kamalan epätodelliselta, vaikka sormet veressä, omin silmin on kokenut sen juuri, että keskenhän se meni. Keskenmeno. Meidän vauvaa ei enää ole täällä.



Mies tulee työreissulta suoraan sairaalaan, tekevät ystävän kanssa läpystä vaihdon. Saan sairaalavaatteet omien, veristen vaatteideni tilalle. Onneksi ne ovat sentään vaaleanpunaiset, eivätkä siniset. Koitan siivota vessasta enimmät veret, koska tuntuu kamalalta jättää sellaista kuoleman jälkeä jonkun toisen kontolle. Luovutan lopulta, koska valun edelleen verta reippaasti.

Minulle ehdotetaan lääkkeitä, mutta haluan odotella ensin ja antaa kohdun tyhjentää itseään. Toki lääkkeet otan sitten, jos niille koetaan tarvetta vielä myöhemmin. Verikokeet, verenpaineiden mittaus. Odotellaan tuloksia, jotka joko antavat luvan syödä tai kieltävät sen. Saan luvan.

Lukuisia jättisiteiden vaihtoja pitkin iltaa. Välillä tulee hyytymiä, muuten vaan verta. Mun huoneessa ei ole vessaa, se löytyy kolmen oven päästä. Hana on aivan liian kaukana pöntöstä.

Mies käy kotona hakemassa tavaroita. Onni onnettomuudessa on se, että juuri tänään lasten isovanhempi oli heidän kanssaan meillä. Mitenhän tämä muutoin olisi sujunut? Kaikki tuo verikaaos yksin lasten kanssa kotona. Huh. Mies tuo tavarat ja on seurana sen aikaa kun pystyy.

Sitten olen vain minä, ja vuotava kohtuni. Suoja sängyllä, sairaala-alkkarit ja jättisiteet. Kaikkien ihmisten viestit lohduttavat, tuntemattomienkin. Mun vauva on kuollut. Sitä ei enää ole. En voi tajuta. Otan muistoksi kuvan vielä pömpöttävästä mahastani, joka todennäköisesti lähiviikkoina muuttuu vähän pienemmäksi. Jouluna meillä ei olekaan vauvaa.

Laitan ylistysmusiikit soimaan. En ole yksin. Nähdään sitten taivaassa, rakas.